Nämä nyt on näitä kulttuurieroja

Assumption University of Thailand, tuttavallisemmin ABAC. Melkoinen mesta. Ensimmäinen lukukauteni Thaimaan Tylypahkassa on osoittautunut erikoisimmaksi ajanjaksoksi omassa kouluhistoriassani ja pahimman kulttuurishokin aiheuttikin juuri opiskelukulttuuri. Sehän nyt ei ollut mikään yllätys vaan pikemminkin ennakko-oletus. Tavat joilla ABAC on myllännyt maailmankuvaani ovat kuitenkin kunniamaininnan arvoisia.

From the middle of nowhere. Or rice fields actually.

Since my German friend Niklas had told me about Pang Na, it had been my goal to visit this small village in the middle of Cambodian countryside. Unfortunately he couldn't join this time but I got the contacts of his host and friend in Pang Na so I was able to go there by myself. While staying in Phnom Penh for a few days I was trying to reach Seng Thy (the host and contact) by e-mail. It wasn't until my last morning before leaving back to Bangkok when I finally got the answer. Thy promised to pick me up from my guest house in two hours, so I spontaneously decided to exceed my trip by a couple of days.

Urbaaniselviytymisen pistokoe

Bangkokin tunnusomaisin ominaisuus on sen kaoottinen liikenne. Näkymätön käsi ohjailee metropolin ruuhkia ja asukkaat joutuvat rytmittämään arkeaan sen mukaan miten helposti liikkuminen onnistuu. Ajokulttuuri on aasialaiseen tapaan joustava; kaistaviivat ovat lähinnä viitteellisiä ja nopeudet määräytyvät uskalluksen mukaan. Mielipuoliset skootterikuskit ja kierot tuktukit värittävät liikennekokemusta entisestään. Ruuhka-aikaan kaupungin toimiva joukkoliikenne pelastaa kuitenkin paljolta ja sitä on ollut monesti kiittäminen kiireessä. Viimeaikainen esimerkki urbaanista liikenneselviytymisestä sai alkunsa kun olimme neljän hengen seurueena lähdössä Chiang Maihin ja valmistauduimme taksimatkaan kohti Khao San Roadia, josta bussi lähtisi kohti pohjoista. Kaikki vaikutti olevan valmista mutta koska Bangkokissa mikään ei mene suunnitelmien mukaan, tuli tästäkin lopulta blogipostauksen arvoinen tarina.

Terveisiä Indokiinan landelta!

Pang Na on pieni, noin tuhannen asukkaan kylä provinssirajan toisella puolella, noin 40 km Phnom Penhistä lounaaseen. Keskellä maaseutua sijaitseva kylä oli ollut päämääränäni siitä lähtien kun joskus elokuussa ystäväni Niklas kertoi vierailustaan Pang Nassa. Suunnittelimme reissua yhdessä, mutta koulukiireiden vuoksi saksalainen kamraattini joutui feidaamaan reissun ja antoi minulle häntä majoittaneen kyläläisen yhteystiedot. Phnom Penhistä käsin yritin saada kontaktiani kiinni sähköpostilla. Viesteihini ei kuitenkaan kuulunut vastausta ja koska olin menettänyt viikkobudjettini korttihuijareille, päätin suunnata kotiin varhain sunnuntai-aamuna. Onnekseni tarkistin mailin juuri ennen sängystä nousua koska minut luvattiin hakea guesthousen edestä parin tunnin kuluttua. Fuck yea, homma natsaisi sittenkin! Päätin saman tien pidentää reissua parilla päivällä.

Panoksena 20 000 dollaria

Ennen visiittiäni Phnom Penhissä käsitykseni paikasta oli kärjistettynä tällainen: kaupunki täynnä seikkailunhaluisia backpackereita, korruptiota, huumeita, aseita ja prostituutiota. Vaikka meininki on nykyään rauhallisempaa kuin ennen, paikalliset vahvistivat käsitykseni siitä, että vielä kymmenen vuotta sitten kaduilla kuultiin laukauksia ja turisteja saatettiin vetää kadulla pataan ihan huvikseen paremman tekemisen puutteessa. Tämän päivän Phnom Penhissä tuk-tuk-kuskit tyrkyttävät mahdollisuutta kokeilla kaikkia mahdollisia aseita maksua vastaan, happy pizzoja mainostetaan avoimesti kadulla ja paikalleen istahtaessa törmää tödennäköisesti todella ilkeisiin lapsikerjäläisiin. Nykyisellään kaupungista jäi kuitenkin erittäin positiivinen kuva ja edellä mainitut ilmiöt ovat laimentuneet sille tasolle, että ne luovat mestalle lähinnä kiehtovan villin lännen tunnelman. Vaikkei ilmassa olekaan aistittavissa minkäänlaista pelon ilmapiiriä, tämä tarina osoittaa, ettei Kambodzan pääkaupungissa silti ole täysin turvallista.

Travelling in time

Since it seems like I have many potential readers who don't understand Finnish, I will write in English this time. I'd like to see increase in my page views so you'd better read this or bad things will happen! Anyway here's a few words about Phnom Penh, the mind-blowing capital of Cambodia.

14 tuntia Phnom Penhiin

Bangkokista on viime keväästä saakka päässyt Kambodzaan suoralla bussiyhteydellä. Reittejä on kaksi: Bangkok-Siem Reap ja Bangkok-Phnom Penh. Koska kalenterissa oli kuusi päivää vapaata ja uuden oleskeluluvan saamiseksi pitäisi käydä rajan takana muutenkin, päätin lähteä Phnom Penhiin. Lento olisi ollut yli viisi kertaa kalliimpi. Joten jos reissuperse kestää, suosittelen bussia.

Ensimmäinen askel on hommata Kambodzan turistiviisumi. Tilaamalla sähköpostiin e-viisumin, säästää todennäköisesti sen verran mitä rajalla yritetään ukottaa kaikenlaisilla "lisämaksuilla". Netistä tilaamalla viisumi maksaa 40$ ja sen saamiseen menee kolme päivää. Viisumi pitää tulostaa kahtena kappaleena, yksi annetaan virkailijalle maahan tultaessa ja toinen maasta poistuessa.

ABAC vs. TAMK

Lukuvuoden mittainen missioni on edennyt siihen pisteeseen, että ensimmäiset midterm-kokeet on selätetty. Jiihaa (aplodeja, kiitos). Kaverit, sukulaiset, työnantaja eikä kukaan muukaan uskonut ennakkoon, että Thaimaassa voisi olla haastavaa opiskella. Kukaan ei ottanut todesta sitä, että joutuisin tekemäänkin täällä jotain vaan koko hommaan suhtauduttiin pikemminkin kuin reppureissuun. Itse yritin pitää jalkoja maassa niin tiukasti kuin mahdollista ja olla pettymätön pessimisti, mutta kurssien haastavuus yllätti silti. Kyllä tässä firmassa (firma on varmaan pätevä nimitys yksityisestä yliopistosta?) saa tehdä ihan oikeasti töitä. Tähän mennessä olen ottanut Thaimaassa yhdet riippumattopäikkärit!

Viskit tiskiltä

Nyt kun tää viski tuntuu olevan päivän sana ja kuumin puheenaihe niin on varmaan ihan kohdallaan esitellä Thaimaan parhaat kioskiviskit! Näitä sekajuomia saa jokaisesta Seven-Elevenistä klo 17-24. Aamuvuoroon suuntaavat alan ammattilaiset voivat noutaa virvokkeensa klo 9-11 välisenä aikana. Paskanjauhanta sikseen, esittelyssä Thaimaan TOP 3- budjettiviskit!

Antaa sattuman kuljettaa

Jos olen oppinut jotain vapaa-ajan vietosta Bangkokissa, niin sen ettei koskaan pidä suunnitella mitään. Tai ainakaan suunnitelmia ei pidä ottaa vakavasti. Itselleen voi ottaa jonkinlaisen ohjenuoran tyyliin "jos tekisin suunnitelmia, voisin suunnitella meneväni leffaan tänä iltana". Matkalla päämäärään tielle sattuu usein niin monta muuttujaa, että lopulta voi löytää itsensä aivan mistä tahansa. Näin on käynyt ainakin mulle jo monta kertaa ja toteutuneet suunnitelmat voi laskea yhden käden sormilla. Useimmiten suunnitelmia muuttaa ruuhkautuva liikenne, rankkasade tai esimerkiksi se, ettei taksikuskikaan aina tiedä missä mikäkin paikka sijaitsee. Ilmiö on yleinen varsinkin muiden vaihtareiden kanssa hengaillessa ja se on siten rinnastettavissa turistikohteiden ulkopuolelle suuntaavien matkailijoiden kokemiin tilanteisiin. Viime lauantaina koin malliesimerkin ennalta arvaamattomasta urbaanista seikkailusta johon ilmaantui pari kokemisen arvoista muuttujaa.

Alkuperäinen suunnitelma oli lähteä valokuvausrundille pariin hylättyyn rakennukseen, jotka olin bongannut eräästä aiheeseen erikoistuneesta blogista. Lähdettiin kahden kaverin kanssa liikenteeseen ja suunnattiin kohti Ekkamain kaupunginosassa sijainnutta kolmikerroksista graffittien täyttämää tyhjää rakennusta. Tai ainakin se oli ollut siellä vielä vuonna 2009 kun blogin kirjoittaja oli käynyt kuvaamassa mestoja. Myöskään paikan tarkka sijainti ei ollut ihan selvillä, joten jouduttiin kävelemään pitkä matka tarkastellen sivukatuja ja etsien päämäärää. Ennen kuin päästiin edes lähelle sattumanvarainen kävely tuotti tulosta kun keskeltä hyvin voivan näköistä ravintoloiden täyttämää katua löytyi tyhjä tontti täynnä graffitteja. Paikan kruunasi naapurissa sijaitseva luksuskondo, jonka katolla näkyi istutettuja palmuja. Hyvää kontrastia. Matkan varrelta löytyi muitakin, joskin pienempiä mestoja joissa vieraillessa tämän kaupungin tuloerot ja kontrastit kävivät selväksi kiehtovalla tavalla.

Mitä pidemmälle kävelimme, sitä epätodennäköisemmältä alkuperäisen graffittigallerian löytyminen alkoi näyttää. Jos joku haluaa sitä pytinkiä joskus etsiä, niin ei se ainakaan ennakkotiedoista poiketen Ekkamai Soi 20:n tienoilla tuntunut olevan. Ei se niinkään haitannut koska tiedettiin varmuudella, että keskustassa Siamin ja Ratchathewin skytrain-asemien välissä sijaitsee toinen ainakin melkein yhtä siisti paikka. Saavuttiin paikan päälle tunti ennen auringonlaskua ja skipattiin ruokailu, jotta kerettäisiin ottaa kuvia ja etsiä mistä taloon pääsee sisään. Kävi ilmi, että talo oli ainakin puolittain asutettu, vaikkakin ulkoa päin hylätyn näköinen. Vaikuttavia graffitteja tarpeeksi pällisteltyämme päätettiin kuvata vähän matskua Smin uudelle musavideolle kun äijällä oli kitarakin matkassa. Hommaa tuli pällistelemään pari pikkupoikaa, jotka välttelivät kameraa yhtä ujosti kuin kulkukoirat joita yritin mahduttaa samaan valokuvaan. Olin itse asiassa matkalla läheiseen Rock Pubiin, jossa olisin saanut vierailla yhden biisin ajan tuttavani bändin rumpalina. Odotin iltaa jo innolla mutta sattuma puuttui taas peliin.

Olimme jo pakkaamassa kamoja ja lähdössä pizzalle kun pojat kaivoivat jostakin likaisen jalkapallon ja alkoivat potkiskella keskenään. Katseltiin hetki sivusta ja uskaltauduttiin pyytämään syöttöä. Hetken kuluttua syöttörinki pyöri jo ihan mallikkaasti sateen jälkeen kuraisella betonikentällä. Potkiskeltiin aikamme lämmittelyksi, kunnes paikalle tuli pari naapurin poikaa lisää. Tehtiin maalitolpat vanhoista autonrenkaista ja aloitettiin matsi, BKK Street Kids vastaan Exhausted Farangs. Ei ole tullut viime aikoina paljon urheiltua joten katufutis kävi kuntoilusta. Ei kestänyt kauaa kun hiki kirveli silmissä. Meininki oli kyllä huikea, ihan niin kuin aikanaan Nokian Lehtimäessä katulätkää pelatessa. Ekoja maaleja tuuletettiin kuin MM-kisoissa ja hukattuja tilaisuuksia harmiteltiin latinofutareiden elein. Jossain vaiheessa treidattiin pelaajia tasaväkisempien jakojen saamiseksi. Vaikka pojat olivat ehkä 10-vuotiaita, sai pelatessa tehdä oikeasti kaikkensa jos halusi voittaa. Ei sillä, että maaleja olisi laskettu. Oli kertakaikkisen mahtavaa päästä samoihin fiiliksiin kuin joskus vuosia sitten pelatessa lätkää katuvalon alla.

Tuli pimeää eikä likaista palloa meinannut enää nähdä. Nälkäkin oli jo sitä luokkaa, että huippasi. Lisäksi jonkun naapurin pojan radio-ohjattava helikopteri houkutteli puolet vastustajajoukkueesta kentän sivuun. Koska kentän ympäristö oli täynnä ihmeen tahmeaa ja vittumaista mutaa olivat kengät, jalat ja shortsit pesun tarpeessa. Lisäksi olimme sen verran hikisiä, ettei Rock Pubiin ollut menemistä ilman suihkua. Lähdettiin käymään himassa kaupungin toisella puolella tarkoituksena lähteä kenkien pesun ja pizzan jälkeen keikalle. Matkalla kelailtiin miten hienoa on lähteä liikkeelle ja antaa sattuman puuttua peliin. Spontaanius ja hetkessä eläminen ovat sellaisia asioita jotka harvoin tuottavat pettymyksiä. Parhaimmat kokemukset syntyvät usein hetken mielijohteesta. Aikanaan päätin lähteä kahden käytännössä tuntemattoman haminalaisjätkän kanssa Puolaan laskettelemaan ja sain kaksi sen verran upeaa ystävää, ettei sanat riitä kuvaamaan (Tervetuloa Bangkokiin jos satutte lukemaan!).

Sattuma toimi kuskina koko launtai-illan eikä tullut yllätyksenä, etten päätynyt Rock Pubin lavalle sinä iltana. Muistakaa elää hetkessä, ainakin silloin tällöin!

P.S. Promotaan nyt vähän kaveria. Uutta videota odotellessa voi tsekata Smin vanhemman videon tästä. Jäbän esikuva on muuten Petteri Sariola (Suomi mainittu OMG!).

Taolainen kärsimysten tie

Sapam Shrine, kiinalainen temppeli jossain Phuketin keskiosissa. Kello on seitsemän aamulla. Taivaalle kertyneet pilvet viestivät pian alkavasta sateesta. Temppelin pihalle on kertynyt valkoisiin pukeutuneita ihmisiä katsomaan kuinka värikkääseen pukuun pukeutunut nuori mies heiluu sekavana ympäriinsä heilutellen mustaa lippua ja pudistellen päätään. Hetken kuluttua kaveri istuu paikalleen ja antaa kahden lääkärin lävistää poskensa pitkällä valtikalla. Kaikki ei kuitenkaan mene ihan suunnitelmien mukaan vaan poskeen avautuu aiottua suurempi haava. Silti mies istuu reippaasti, joskin polvet täristen, poseeraamassa ympärille kertyneille valokuvaajille.

Lävistys tehdään huolella lääkärien toimesta.

Täh?!

Phuket Vegetarian Festival on taolainen juhla, joka järjestetään kiinalaisen kalenterin yhdeksännen kuun alussa. Festari kestää kaikkiaan yhdeksän päivää, joiden aikana osallistujat noudattavat vegetaristista ruokavaliota, pidättäytyvät alkoholista sekä muista päihdeaineista ja seksistä. Lisäksi asiaan kuuluu itsekidutus. Suosituimpia menetelmiä ovat ruumiinosien (erityisesti poskien) brutaali lävistäminen, tulisilla hiilillä kävely ja veitsillä päällystettyjen tikkaiden kiipeäminen. Naamaa lävistetään kaikenlaisilla esineillä; omin silmin näin "lävistyskoruja" ohuista metallipuikoista täysikokoiseen lapioon, mutta tiettävästi poskia lävistetään myös mm. AK-47-rynnäkkökivääreillä.

Miksi nämä ihmiset sitten kiduttavat itseään, sehän tekee kipeääkin ja jättää arven? Kyseessä on kiinalaiseen traditioon pohjautuva puhdistusrituaali. Vuonna 1825 Phuketiin mainareiden iloksi saapunut kiinalainen oopperaryhmä sairastui vakavasti mutta kasvissyönti ja edellä mainitut rituaalit paransivat viihdyttäjät. Siitä lähtien festivaali on kasvattanut suosiotaan hiljalleen erityisesti

Naisosallistujat ovat vähemmistössä

Phuketissa, jossa on suuri kiinalaisvähemmistö. Nykyään festaria ei voi olla huomaamatta jos on mestoilla oikeaan aikaan: ravintolat mainostavat kasvisruokaa keltaisilla lipuilla, joka aamuiset kulkueet herättävät Phuket Townin matkailijat ja pukeutumisen trendiväri on puhdas valkoinen. Asiaan kuuluu myös kiinalaisten firecrackereiden räiskiminen yötä päivää ja juhlat päätetään massiivisella ilotulituksella.

Ennen kuin alkaa lävistää naamaansa lähimmällä verhotangolla on syytä miettiä hetki. Kenen tahansa turistin ei ole tarkoitus osallistua rituaaleihin. Naamaansa lävistävät HC-taolaiset kutsuvat itseensä henkiä ja tulevat siten valituksi henkien "hevosiksi". Näistä ihmisistä käytetään nimitystä ma song. Taolaiset uskovat henkien ratsastavan näillä transsiin vaipuneilla ihmisillä ja ma songien imevän pahoja henkiä itseensä koko yhteisön puolesta. Uskomuksen mukaan vain nuoresta ja puhtoisesta miehestä tai naisesta voi tulla ma song. Rituaalien jälkeen ma songit suurine apujoukkoineen marssivat kulkueena temppeliltä Phuket Towniin. Matkan varrelle on pystytetty alttareita, joilla pyhille tarjotaan virvokkeita ja poltetaan suitsukkeita. Alttarin ympärillä ihmiset polvistuvat tekemään wain, Thaimaassa yleisesti käytetyn kunniotusta osoittavan tervehdyksen. Kaikkialla leijuu pikkukiinalaisten ja suitsukkeiden jälkeensä jättämää imelänhajuista savua ja autot soittavat mantranomaista musiikkia. Auringon noustessa hiljalleen tunnelma on hengellinen ja epätodellinen.

Kielen viiltely on festivaalin verisimpiä rituaaleja.

Festivaali on hyvä esimerkki siitä, miten pitkälle yksilöt saattavat mennä uskontonsa takia. Veriset ja primitiiviset rituaalit ovat kaukana sen kaltaisesta uskonnon harjoittamisesta johon länsimaissa on totuttu. Lähimpänä esimerkkinä mieleen tulee Filippiineillä järjestettävä kristittyjen pääsiäiskulkue, 

Osallistujat pysyvät tyynenä kaikesta huolimatta

jossa ihmiset ruoskivat itseään jäljitelläkseen Jeesuksen matkaa Golgatalle. Euroopassa ei juuri näe näin radikaaleja uskonnollisia menoja. Harva paastoaa pääsiäisenä ja kansanuskontona on tapakristillisyys. Alkujaan uskonnolliset juhlat on otettu hyötykäyttöön kaupallistamalla joulu ja pääsiäinen. Ei sillä, etteikö Thaimaassa osattaisi - vegefestareilla Maggi tekee tiliä kasvisruokakojuillaan ja houkuttelee asiakkaita ilmaisilla maistiaisilla. Juomayhtiö Chang on esillä keltaisissa kasvisruokaa promotoivissa lipuissa. Kulkueessa ma songit jakavat Mentos-pastilleja lapsille. Kehitys kehittyy ja niin edespäin.

Menin katsomaan festareita, koska halusin nähdä mihin ihmiset ovat valmiita uskontonsa takia. Lisäksi koko kuvio kaikessa outoudessaan oli niin mielenkiintoinen ettei tapausta voinut jättää väliin. Koska tiesin mitä tuleman pitää, ei lävistämisen seuraaminen lähietäisyydeltä tuntunut shokeeraavalta. Sen sijaan pystyin hahmottamaan paremmin miksi jengi tekee jotain tällaista. Uskonnoissa on harvemmin kyse järjenkäytöstä eikä se ole tarkoituskaan. Lukioaikainen uskonnonopettajani totesi aikoinaan, että musiikkimaku, uskonto ja seksi ovat jokaisen henkilökohtaisia asioita. Voi digata heviä, Jeesusta ja kumisaappaita - tai jotain muuta kombinaatiota. Siispä thainkiinalainen kiihkoilija saa puhkoa poskiaan miten tahtoo. Minäkin noudatan omaa elämänkatsomustani miten parhaaksi näen. Siihen ei ole muilla mitään sanomista niin pitkään kuin toisille ei tuoteta vahinkoa.

Otsikoi ite

Suomalaisuus on sana joka aiheuttaa itsessäni aina jossain määrin negatiivisia tunteita. En ole koskaan kokenut olevani kovin suomalainen jos se tarkoittaa jurottamista, isänmaallisuutta tai perinteiden kunnioittamista. Vihaan iskelmiä, en ymmärrä miksi paitaa tulisi pitää housuissa eivätkä perunat ole mielestäni erityisen maukkaita. En tajua miksi suomalaiset ihmiset eivät katso muita kuin sellaisia urheilukilpailuja, missä suomalaiset menestyvät. Nyt kun ympärillä pyörii ainostaan minun näkökulmastani ulkomaalaisia ihmisiä, tulee mietittyä mitkä asiat erottavat minut thaimaalaisista, amerikkalaisista tai muista eurooppalaisista.

Suomalaiset ovat perinteisesti selvin päin hiljaista porukkaa, jotka eivät turhia juttele. Vaikken itse tunne olevani stereotyyppinen suomalainen, tuntuu joskus siltä että suuressa porukassa vetäydyn mieluummin sivulliseksi tarkkailijaksi. Jos ennen halusin usein huomiota ja puhuin paljon, täällä ollessa puhun vähemmän ja keskityn etsimään kahdenkeskisiä keskusteluja. Täällä roolini ei ole olla johtava läpänheittäjä joka pitää huolen siitä, että hiljaisuutta ei pääse syntymään. Siihen rooliin löytyy nimittäin sopivampia tyyppejä, esimerkiksi Amerikasta tai Australiasta kotoisin olevat ihmiset ovat useimmiten luonnostaan puheliaampia. Sisäinen suomalaiseni huolehtii siitä, että pidän turpani kiinni jos en tunne, että minulla olisi jotain tarpeellista sanottavaa. Joskus tuntuu, että muidenkin olisi syytä olla hetki hiljaa. Nämä nyt on näitä kulttuurieroja.

Yhdysvallat, Suomi, Hollanti, Saksa, Ranska. International nääs.

Kahdenkeskisissä keskusteluissa olen totta kai eri linjoilla. Lähes kaikkien vaihtarien kanssa syntyy mielenkiintoisia keskusteluja koska kaikilla on hieman erilaiset lähtökohdat ja historia takanaan. Kuitenkin kaikkia vaihtareita tuntuu yhdistävän halu nähdä maailmaa ja kukaan ei ole täällä sen vuoksi, että saisi merkinnän ansioluetteloonsa. Koulutuksesta puhuttaessa tulee useinkin ilmi, etteivät ihmiset ole täysin varmoja opiskelevatko he oikeaa alaa. En siis ole ainoa ja se on helpottavaa. Koko edustamaani eurooppalaista sukupolvea näyttää leimaavan hämmennys siitä mitä haluaa olla isona. Meillä on varaa valita ja se aiheuttaa hämmennystä. Köyhän Bangkokilaisen perheen lapsella ei välttämättä ole muuta vaihtoehtoa kuin auttaa vanhempiaan katuravintolan ylläpitämisessä. Minä taas mietin haluanko suorittaa kouluni loppuun vai vaihtaa alaa vai jotain ihan muuta. Minulla on edellytykset ja syytä pohtia millä tavalla parhaiten eläisin elämääni. Se on loppujen lopuksi suomalaisen koulusysteemin ansiota ja aika helvetin upea juttu. 

Suomessa kukaan ei asu tällaisessa taloyhtiössä.

Pari viikkoa sitten kävelin yksinäni kaupungilla ja näytin ehkä hieman eksyneeltä. Eräs vanhempi paikallinen mieshenkilö kysyi minne olin matkalla ja keskustelun edetessä kerroin olevani kotoisin Suomesta. Vastaus oli jotakuinkin tällainen: "Ooh... Finland! Kekkonen, Koivisto, Ahtisaari, Halonen. Nokia was a good company, no more. Finland one of best country in the world!". Kun bisneskurssilla käytiin läpi maailman parhaita hyvinvointivaltioita, opettaja kysyi miksi ihmeessä tulin Thaimaahan kun ihmiset Suomessa ovat niin onnellisessa asemassa. Muut opiskelijat ovat ihmeissään saamastani opintotuesta ja ilmaisesta koulutuksesta. Suomessa asiat ovat liian hyvin, jotta ihmiset ymmärtäisivät olla onnellisia. Kenenkään ei tarvitse nukkua öitään kadulla tai kaupitella rihkamaa (ja jos kaupittelee, siihen tarvitaan lupa jotta tulot voidaan verottaa yhteisen hyvän vuoksi). Julkiset palvelut pelaavat ja kenenkään tulevaisuus ei ole ennalta määrätty vanhempien tulojen tai sosiaaliluokan takia. Silti suomalaiset ihmiset ovat masentuneita ja tyytymättömän oloisia. Missä vika? 

Yksi mielenkiintoinen yksityiskohta omassa suomalaisessa historiassani tuntuu olevan asepalvelus. Monesti olen vain sivuhuomiona maininnut, että jokin kertomani tarina tapahtui silloin kun olin armeijassa. "What, you went into army??" on yleisin reaktio sivulauseeseeni. Tämän jälkeen saan kertoa inttijuttuja ja ihmiset ovat oikeasti kiinnostuneita. Nykymaailmassa yleinen asevelvollisuus on vanhanaikainen instituutio josta on luovuttu suurimmassa osassa länsimaista. Siksi se herättää kiinnostusta. Itse asiassa en tullut ajatelleeksi koko asiaa ennen näitä monia armeija-aiheisia keskusteluja, mutta tajuan miten erikoislaatuinen kokemus sekin oli. Ottamatta millään lailla kantaa asevelvollisuuden tarpeellisuuteen osaan arvostaa armeija-aikaa kokemuksena. En ole yhtään sen innokkaampi isänmaan puolustaja kuin ennenkään, mutta minulla on kokemusta sellaisesta elämästä mistä suurimmalla osalla eurooppalaisista ei ole hajuakaan. Ja jos kritiikkilinjalle lähdetään, uskoisin että yhdeksän kuukauden velttoilun ja roolileikin rinnalla saksalaisen kaverini Niklaksen viikon mittainen siviilipalvelus ambulanssissa on tehokkaampi tapa harjoitella hätätilanteita varten. 

Ympäristöasiat ovat Bangkokissa rempallaan mutta kaikkia Chao Phrayan saastaisuus ei näytä pelottavan.

Kuuntelemalla muita oppii enemmän kuin olemalla itse äänessä koko ajan. Kaikkia näitä Suomeen ja suomalaisuuteen liittyviä ajatuksia olen viime aikoina hautonut kuunnellessani juttuja muista maista. On meillä aika hyvin kaikki asiat. Kaikki on turvallista ja ennustettavaa. Kenenkään ei tarvitse

Suomessa ei yleensä voi hypätä spontaanisti lavalle jamittelemaan.

oikeasti pelätä, että joutuisi katuojaan. Toisaalta Suomi on maailman tylsimpiä maita; kiellot ja rajoitukset leimaavat käytännössä kaikkea, ei pelkästään lakipykälien vaan ajatusmallien ja asenteiden muodossa. Bangkokissa viisipaikkaiseen taksiin mahtuu helposti kahdeksan matkustajaa kuljettajan lisäksi. Onhan se turvallisuusriski, mutta vastuu on yksilöllä ja kukaan ei ole paapomassa aikuista ihmistä. Suomessa tällainen ei ole mahdollista koska kansalaisia halutaan suojella tiukalla lainsäädännöllä. Puolet Helsinkiläisistä haluaisi ehkä asua Bangkokissa ja puolet Bangkokilaisista haluasi asua Helsingissä. Eri maissa toimitaan eri tavalla ja kaikilla on omat hyvät ja huonot puolensa. Tämän ymmärtämiseksi suosittelen ulkomaille lähtöä jokaiselle. Siis ihan jokaiselle. Myös sinulle.

Musiikki ja maailmantuska

Ei maisemanvaihto ilmeisesti kovin suuria ihmeitä tee; löysin itseni viime viikonloppuna punk-keikalta. Pikkubändit vetämässä pienelle yleisölle pienessä baarissa jonka löytämiseen meni ainakin tunti. Kun nyt miettii mitä tekisi mieluiten viikonloppuna koto-Suomessa niin todennäköisesti ihan samaa, sillä erotuksella että itse olisin mieluummin lavalla rumpusetin takana. En oo ehkä ikinä saanut yhtä hyviä viboja niin huonoista bändeistä kuin viime lauantaina. Sitä ne soittamisen vieroitusoireet ilmeisesti teettää. Oli kyllä kertakaikkisen hienoa nähdä, että näinkin kaukaa löytyy samanlainen musaskene ja ystävällisiä rujon näköisiä ihmisiä. Musiikkimaku yhdistää ihmisiä paksusta kielimuurista huolimatta. Eräskin paikallinen musadiggari yritti kaikkensa voidakseen keskustella kanssani thrash metalista englanniksi ja kävi ilmi, että jäbä luukuttaa myös Stonea ja Lost Societya! "I search the internet, man".

Oma jokapäiväinen musiikkivalioni on muutenkin alkanut normalisoitua. Jos kuukauden ajan kuuntelin eksessiivisesti Bob Marleyta, Gorillazia, rentouttavaa thai-hieronnan taustamusaa ja (luoja paratkoon) jopa konemusaa niin viime viikkoina punk, hardcore ja metalli ovat löytäneet tiensä soittolistalle uudestaan. Ei se henki mihinkään näytä katoavan vaikka ympäristö ja oma varallisuus suhteessa keskivertoon kansalaiseen muuttuisikin. Ongelmana on vain se, että soittamaan pitäisi päästä. Kun on soittanut rumpuja lähes päivittäin viimeiset seitsemän vuotta, kuuden viikon totaalinen tauko on pitkä aika. Ajattelin lääkitä soittoniksoja ostamalla akustisen kitaran alkavalla viikolla. Onpahan jotain järkevää ja kehittävää tekemistä viikonlopuille. Ens kesänä voi sitten rämpytellä Koskenrannassa ja tutkia tykkääkö tytöt enemmän vai vähemmän.

Valokuvaus on kyllä aika siistiä vaikkei omistakaan järkkäriä.

Jotkin muutkin asiat ovat palanneet ennalleen niin sanotun kuherruskuukauden ollessa lopuillaan. Ekan Bangkokissa viettämäni kuukauden aikana join ehkä yhteensä kaks kuppia kahvia, mutta nykyään aamukahvista on tullut uusvanha rutiini. Kauankohan menee, että pitää hankkia taas oma kahvinkeitin? Jostain kumman syystä käytin myös rannekelloa mutta aika hiostavalta se tuntuu, nyt kun miettii. Luulisin, että kaikki tämänkaltainen palautuminen johtuu kulttuuriin sopeutumisen seuraavasta vaiheesta ja olenkin tehnyt itsediagnoosin lievästä kulttuurishokista. Oireina on lähinnä yleistä masennusta ja vitutusta. Lähinnä syynä on kuitenkin Bangkokin kaaos (liekö sattumaa, että itsekin tekisi mieli liikkua juuri silloin kun rush hour on pahimmillaan?) ja koulu, joka vaatii täälläkin vähintään yhtä paljon työtä kuin Suomessa.

Syksyt ovat aina todella kummallisia aikoja enkä usko, että tämä vuosi tulisi olemaan poikkeus. Ympäristötekijät eivät ehkä ole niin ilmeisen masentavia kuin aikaisemmin, mutta kyllä täälläkin saa venailla rauhassa sateessa ja pimeässä kun bussi tai vastaava pääsi menemään nenän edestä. Aina ennen syksyn mukanaan tuoma ahdistus on heijastunut musiikkiin hyvinä biiseinä, mutta nyt ei ole bändiä jonka kanssa soittaa ja toteuttaa itseään. Onkin mielenkiintoista nähdä mitä tapahtuu, kun luovuus pitää purkaa jotenkin muuten. Tänä viikonloppuna Koh Sametin saarella innostuin harjoittelemaan valokuvausta ihan oikeasti ja säätämään valotusaikoja ja aukkoarvoja manuaalisesti. Ehkä akkari ja kamera muodostavat tämän syksyn survival kitin.

Kun tropiikissa sataa niin silloin myös sataa. Ei sillä etteikö se olis vaikuttavaa.

En halua sanoa kliseisesti, että lähdin Thaimaahan etsimään itseäni mutta kyllähän se vähän niin on. Ainakin kyse on omalta mukavuusalueelta poistumisesta ja ison oppimiskokemuksen hankkimisesta. Luulen, että tämän "reissun" jälkeen tietää vähän paremmin mitä elämältään haluaa koska tutut ympyrät eivät ole koko ajan läsnä aiheuttamassa illuusioita. Pelkästään uusiin, eri maalaisiin ihmisiin tutustuminen on avartavaa. Tarkkaillessa omia reaktioitaan erilaisiin ihmisiin oppii paljon itsestään ja pinttyneistä ajatusmalleistaan. Sitä tulee kyseenalaistettua itseään vieläkin enemmän kuin normaalisti ja mietittyä mikä on merkityksellistä ja mikä ei. Oli pohdinnan kohteena sitten oma koulutusala ja tulevaisuuden suunnitelmat tai maailman tilanne isommassa mittakaavassa, hämmennys ja se mystinen maailmantuska on valtavaa. Olen kuitenkin sitä mieltä, että soppaa pitää hämmentää jotta se kypsyy. Ja olen myös sitä mieltä, että siinä vaiheessa kun vertaa itseään soppaan on aika lopettaa lätinä ja painua nukkumaan.

Välillä on pakko paeta Bangkokista. Valitettavasti sinne on palattava takaisinkin.

Lopuksi on pakko tarjota vielä video siisteimmästä tapaamastani rumpalista. Tää kaveri kertoi soittavansa ämpäreitä ja metalliromua työkseen. En oo varma onko siisteintä ikinä vai surullista mutta kyllä se mut pysäytti ainakin vartiks sateeseen seisomaan ja ihmettelemään.

Aasialaiset kakarat vs. maailman aikuisimmat eurooppalaiset

Siitä on melko tarkkaan kuukausi kun saavuin tänne asfalttiviidakkoon. Neljässä viikossa on ehtinyt tutustua katusafkan ja baarien lisäksi myös joihinkin paikallisiin ihmisiin. Paria poikkeusta lukuun ottamatta tapaamani lokaalit opiskelevat ABACissa (lyhenne yliopistoni nimestä) tai jossakin muussa yliopistossa. Toinen yhteinen nimittäjä on tietenkin englannin kielitaito, jota ei alempien yhteiskuntaluokkien edustajilla juuri ole. Paikka yliopistossa on jo sinänsä merkki menestyksestä, puhumattakaan opiskelusta ABACissa joka on profiloitunut rikkaiden kouluksi. Englannin taito on monesti tulosta korkeakoulusta tai työskentelystä ulkomailla, yleisimmin Yhdysvalloissa. Tätä taustaa vasten tapaamani thait ovatkin melko hyvinvoivaa ja kansainvälistä porukkaa.

Niklaksen (keskellä) kanssa päätettiin suunnitella ja toteuttaa tosielämän Mario Kart -rata.

Parhaimman käsityksen Thaimaalaisesta ihmisluonteesta sain viikko sitten osallistuessani kahden kaverini kanssa ABACin freshmanien (ensimmäisen vuoden aloittajien) huvipuistoreissulle. Kulttuuriero suomalaisiin oli selkeä jo alusta pitäen - siinä missä suomalaiset opiskelijareissut perustuvat alkoholin lutraamiselle ja sekoilulle, thait preferoivat mm. seuraleikkejä ja vitsailua. Ensimmäisenä kaikille jaettiin hauska nimikyltti kaulaan ripustettavaksi jotta kaikkien olisi helpompi tutustua keskenään. Koska olimme ainoat ulkomaalaiset retkellä, olimme koko ajan hieman pihalla siitä mistä milloinkin oli kysymys. Bussiin ahtauduttuamme alkoi laululeikki jossa oli tarkoituksena valita umpimähkään joku freshman, joka sitten esitteli itsensä muille ja aloitti laulun uudestaan. Kun leikkiä oli jatkunut aikansa, oli vuorossa stand up-komediaa tai vastaavaa. Kaikki puhuivat thaita, joten jouduimme aina kysymään mitä milloinkin tapahtui. Vaikka olimme ulkopuolisia meiningistä, saimme todella ystävällistä kohtelua ja tunsimme olomme tervetulleeksi koko matkan ajan.

Taustalla pyörii älytön remix Star Warsin tunnarista, awesome!

Huvipuistossa meininki muistutti lastentarhassa tehtyjä retkiä. Koko 80-henkinen ryhmä täytyi pitää kasassa aikataulujen vuoksi, joten laitteisiin ei saanut lähteä pyörimään omin päin. Kun täytyi odottaa, freshmanit meidät mukaan lukien istutettiin maahan vanhempien opiskelijoiden ohjatessa ryhmää megafonin avulla. Lisättäköön vielä, että nimilaput pidettiin kaulassa koko reissun ajan. Paimentaminen ei kuitenkaan aiheuttanut porukassa minkäänlaista närkästystä vaan ryhmässä vallitsi iloinen tunnelma. Viikinkilaivassa ihmiset nostivat kädet ilmaan joka heilahduksella ja huusivat "whooo!". Laitteesta toiseen siirryttäessä saattoi nähdä tanssiliikkeitä. Yksi kaveri kuvasi joka raidin GoProlla. Puhutaan siis n. 20-vuotiaista ihmisistä. Kaikkea tätä lapsenmielisyyttä oli aluksi vaikea tajuta mutta loppujen lopuksi se tarttui niin hyvin, että päätimme jäädä puistoon vielä muutamaksi tunniksi muun ryhmän lähdettyä yhteiselle illalliselle ja rientoihin.

Tämän vuoden talvi kesti puoli tuntia.

Mikä sitten tekee näistä ihmisistä niin erilaisia meihin eurooppalaisiin verrattuna? Siinä missä minä ajattelin näyttäväni idiootilta riemuitessani viikinkilaivassa, toisessa päässä venettä istunut GoPro-kaveri ei näyttänyt ajattelevan mitään vaan yksinkertaisesti antoi ilonsa purkautua. Lisäksi thait näyttivät todella olevan innoissaan kuin kakarat meidän kyynisten eurooppalaisten yrittäessä saavuttaa sama fiilis nostamalla käsiä ilmaan joukon mukana. Thait eivät muutenkaan tunnu ymmärtävän älykkäänä pitämäämme sarkastista läpänheittoa vaan heidän huumorinsa on enemmänkin kakku naamaan-osastoa. Tähän liittyy kai myös se jatkuva itsetietoisuuden tunne, mikä kaikilla länsimaalaisilla tuntuu olevan. Ei uskalleta näyttää ilon tunteita tai olla riemuissaan omana itsenämme koska kuvittelemme joutuvamme naurunalaiseksi. Thait sen sijaan eivät koskaan loukkaa toisiaan vitseillään. Jos kulttuuriin kuuluu olennaisena osana se, ettei toista saateta naurunalaiseksi, on varmasti noin miljoona kertaa helpompaa olla iloinen pienistä asioista ja antaa sen näkyä. Parhaimmillaan sarkasmilla saavutetaan maailman parasta viihdettä mutta toisaalta sillä on sivuvaikutuksia jotka heijastuvat käytökseemme kyynisyytenä ja vaivaantuneisuutena.

Summa summarum, lapsellisuus ei tarkoita tyhmyyttä. Pikemminkin se on kyynisyyden vastakohta ja siten hyvä ominaisuus. Itse ainakin toivon oppivani seuraavien kuukausien aikana jotakin olennaista ihmisyydestä ja itsestäni. Turha kyynisyys joutaa roskiin, sillä se toimii suojakuorena ja vaikeuttaa ihmisten välistä vuorovaikutusta. Annetaan tunteiden mieluummin näkyä, todennäköisesti kaikilla on hauskempaa!

Thain oppitunti paikallisessa. Keskimmäinen kaveri on juuri kääntymäisillään predator-känniin?

P.S. Pitäisi ottaa tavaksi harrastaa törmäilyautoilua kerran viikossa. Enkä nyt tarkoita suomalaista versiota jossa itse törmäily on kiellettyä ja radan ajosuunta määritelty kylteillä.

Todisteita opiskelusta

Ilmoitan selvinneeni hengissä ekasta kouluviikosta. Hämmentävää on ollut, mutta kukapa olisi heti tukevasti kärryillä alettuaan opiskella yksin vieraassa yliopistossa. Sopeutuminen ottaa aikansa mutta perjantaista jäi jo sellainen tunne, että homma on hallussa ainakin jotenkin päin. Vähän kuin olis just heittäytynyt ja kopannut frisbeen mut ei oo ihan varma miten päin laskeutuu maahan. Lukujärjestys on vielä vähän työn alla, joidenkin opettajien aksentit aiheuttavat hämmennystä ja vartijat käskevät pitämään paitaa housuissa. Mai pen rai, ei sen väliä, kerron nyt parilla sadalla sanalla koulusta.

Suvarnabhumin kampuksen pääväylä, jonka varrella sijaitsevat mm. kauppatieteiden ja teknologian yksiköt.

Cathedral of Learning mahtui kuvaan

Ensinnäkin Assumption University of Thailand on Thaimaan ensimmäinen kansainvälinen yliopisto. Kolmella kampuksella toimiva katolinen yliopinahjo tarjoaa englanninkielistä opetusta kauppatieteistä, tietotekniikasta, arkkitehtuurista, musiikista, laista ja tietysti myös insinööreilystä. Vain muutamia mainitakseni. Koulussa opiskelee yli 20 000 opiskelijaa Thaimaasta, Kiinasta, Venäjältä ja muista Aasian maista sekä ainakin kaksi suomalaista, jotka tapasin aamukahvilla kampusostarin kahvilassa. Vaihtareita on kaikkialta Euroopasta sekä, tietysti, United States of Americasta.

Asun kahden minuutin kävelymatkan päässä Hua Makin kampuksesta. Ironista kyllä insinööriopinnot siirrettiin vuosi sitten toiselle kampukselle, joka sijaitsee kaukana kaupungin ulkopuolella. Koulumatkani kestää ruuhkasta ja kuljettajan suuntavaistosta riippuen 35-90 minuuttia. Minkäs teet, on sitä ennenkin bussissa istuttu. Itse kampus on kuin elokuvasta ja menisi helposti museoalueesta. Valtavaa goottityylistä kampusaluetta koristavat lammet ja puistot, temppelit ja mahtipontiset koulurakennukset. Tärkeimpänä rakennuksena kohoaa kunnianhimoisen korkuinen ja mahtipontisen näköinen "Cathedral of Learning", joka sisältää mm. kampusostarin ja empiirisen tutkimuksen tuloksena miesten- ja naistenhuoneet. Rakennukset on nimetty Raamatun arkkienkelien mukaan ja siellä täällä näkee patsaita eri tieteenalojen suurmiehistä: Newton, Descartes, Einstein, Smith... Kauppatieteiden rakennuksessa patsaille on jopa omistettu oma huoneensa, nimeltään vaatimattomasti "The Hallowed Hall of Great Thinkers". Monipuoliset liikuntamahdollisuudet ja alueella sijaitsevat lukuisat opiskelija-asuntolat takaavat, että puitteet ovat siis kunnossa.

Vähän kontrastia TAMK:n harmaisiin käytäviin

Sisällä luokkahuoneessa meininki on kuitenkin vähän toisenlainen: ilmastointi puhkuu ääriasennossa sellaisella teholla, että tulee ikävä paksumpaakin hupparia. Pöydät ovat pieniä ja opettajan puhe kaikuu ankean näköisessä luokassa. Mukavuutta ei ole liikaa tarjolla joten on parasta keskittyä opiskeluun. Joillakin opettajilla on hieman epäselvän kuuloinen aksentti joten puhelin kannattaa asettaa äänettömälle ja tunkea taskuun, ettei keskittyminen herpaantuisi. Kun esimerkiksi ilmaisu 'range of error' vääntyy muotoon 'leisou öOO', joutuu tottuneempikin englanninpuhuja vähän kelailemaan että mitähän se ope nyt oikein tarkoitti. Aksenttiongelma kylläkin todennäköisesti korjaantuu melko nopeasti kun puheen kuunteluun tottuu ensin.

Päärakennuksen pääportti

Virkistysalueissakin löytyy

Kuten Aasiassa on tapana, opiskelijat käyttävät koulupukua. Miessukupuolen edustajilla se tarkoittaa mustia puuvillahousuja ja valkoista kauluspaitaa. Koe- ja muissa erikoistilaisuuksissa pukuun kuuluu myös koulun virallinen kravatti ja mustat nahkakengät. Housujen kanssa tulee myös käyttää aina Assumption Universityn virallista vyötä (ja paita tulisi pitää housuissa). Tytöt pitävät mustaa hametta ja valkoista paitaa, johon asennetaan erikoistilanteissa hopeiset lisänapit. Ostin oman univormuni hieman Tallinnan Mereekeskusta muistuttaneesta kompleksista ja voin olla 100% tyytyväinen ostamiini housuihin. Ovat nimittäin helvetin hyvät pöksyt. Ainoa asia, mikä koulupuvussa ketuttaa on, että koulun vartijat tuppaavat muistuttamaan paidan pitämisestä housuissa koko ajan. Paikalliset viipottavat kyllä paita liehuen G4S:n ohi, mutta minä saan aina kohteliaan housuihintunkemiskehotuksen ohi kävellessäni. Vääryyttä perkele.

Sain tänään tehdyksi kolmannen kurssisuunnitelmani, saa nähdä jääkö lopulliseksi. Oli miten oli, koulu on nyt korkattu ja ensi viikolla voi lähteä astetta varmemmalla asenteella istumaan muovituolille ja kuuntelemaan mm. miten iPhone toimii. Lopuksi tarjoan vielä malliesimerkin kunnon koulupukeutumisesta. Looking sharp!

Vakavana

Nyt loppu lomailu

Nythän on niin, että suomalaisittain ilmaistuna ois lomat lusittu ja tänään tein comebackin koulun penkille. Vaihtelu voi kylläkin virkistää sillä jos pyörii kaksi viikkoa kaupunkilomalla Bangkokin kokoisessa kaaosmetropolissa, alkaa väkisinkin kaivata rauhallisemmille mestoille. Viikonloppuna mielessä siinsi jo neljän viikon joululoma ja kaikenlaiset reissusuunnitelmat. Pitäiskö huolestua jos suunnittelee joululomaa jo ennen kuin koulut ovat edes alkaneet? Oli miten oli, tästä eteenpäin täällä pitäis oikeesti tehdäkin jotain eikä vaan nauttia olostaan.

Välillä Bangkokin sähkölinjat kaipaavat huoltoa. Ammattilaiselta homma käy kuin nuoralla tanssiminen.

Viimeisenä lomaviikonloppuna tuli pyörittyä Siam Squaren kaaoksessa liiankin paljon, seikkailtua milloin milläkin kulkuvälineellä ja nähtyä parikin paikallista livebändiä (olivat omiaan pahentamaan soittoniksoja, viimeisestä soittokerrasta kun alkaa olla aikaa about kuukausi!). Viikonlopun kohokohtana oli käydä kuuluisassa turistikohteessa, Wat Phon temppelissä. Suurin osa turisteista suuntaa temppeliin tsiigaamaan valtavaa, kyljellään makaavaa Buddha-patsasta. Totta kai tsekattiin patsas kun kerran paikalle satuttiin, mutta varsinainen syy vierailulle oli toinen. Wat Phon alueella on nimittäin Thaimaan vanhin ja arvostetuin thaihierontakoulu. Laitoksesta saa tunnin hieronnan reilulla 400 bahtilla, mikä on tuplahinta normaaleihin kadunvarsimestoihin nähden. Wat Phon hierojia arvostetaan suuresti ja monet vähemmän laadukkaat hieromot saattavat mainostaa valheellisesti saaneensa koulutuksen temppelin hierontainstituutissa. Ensimmäinen thaihierontani ei siis sisältänyt öljyjä, ladyboyta tai happy endingia vaan pikemminkin tunnin mittaisen epämukavan kokovartalokäsittelyn, jonka lopputuloksena energiakanavat aukesivat ja olo oli toivotun rentoutunut. Saatankin ottaa säännöllisen hieronnan ohjelmistoon, mutta jatkossa tyydyn tavanomaisempiin lafkoihin.

Myös Buddha oli nuoruudessaan innokas venytyskorujen käyttäjä.

Temppelin alueella toimii myös buddhalainen ala-aste ja ajauduimme jokseenkin vahingossa seuraamaan sivusta ulkoilmassa pidettyä englannin tuntia. Lapsille oli juuri opetettu miten tervehditään ja esittäydytään enkuksi ja meidän pällistellessä sivusta opettaja viittoi meidät peremmälle. Mukulat saivat käytännön harjoitusta esitellessään itsensä länkkäreille. Ihmetyin miten hyvin lauseet siirtyivät liitutaululta käytäntöön ja skidit saivat repliikit oikein ekalla yrityksellä. Fiksuja muksuja, täytyy sanoa. Myöhemmin törmäsimme vielä välituntia viettäneeseen pikkupoikaan joka tuli säikyttämään meidät. Herrasmiesmäiset käytöstavat hallinnut koulupoika esitteli meille pihan puutarhaa ja ikää kysyttäessä vastasi salaperäisesti vain "crocodile". Ilahduttavan ennakkoluuloton pikkukaveri kerta kaikkiaan.

Pelleilyä buddhalaiskoulun välitunnilla.

Tänään oli siis ensimmäinen koulupäivä ja pääsin pitämään koulupukua ensimmäistä kertaa. Oikeastaan puku on mielestäni erittäinkin tyylikäs ja ainakaan alkuun pukupakko ei tuntunut vapaudenriistolta. Raportoin koulun kampuksesta valokuvien kera vähän myöhemmin, mutta ekana päivänä tunsin olevani pikemminkin jossain leffassa kuin todellisuudessa. Sen verran suuri ja upea paikka kampus oli. Toivottavasti päräyttävät tilukset vaikuttavat positiivisesti myös opiskelumotivaatioon. Torstaina on orientaatiopäivä ja silloin täytyy vetää päälle koko sotisopa kravatteineen päivineen. Siihen saakka saatte odotella kuvia koulupuvusta ja kampuksesta.

Joskus on vähän ihmisiä liikkeellä.

P.S. Vahingoniloinen hymy nousi kasvoille kun eilen luin Fok_Itin, jossa heitettiin läppää loppuvasta kesästä ja syksyn tulosta. En vielä kehota hajoamaan pakkaseen, mutta mutta...

Wan nii sanuk ma

Terve ja heipä hei! Sain juuri kirjoitettua 4-sivuisen työharjoitteluraportin valtavan aggression vallassa, joten raivotan tämänkin sivun ajan tasalle samoilla höyryillä!

Paraatimeininkiä Thaimaan äitienpäiväjuhlista

Aloitetaanpa kuulumisilla. Viimeiset pari päivää ovat menneet kuin matkailijalla - nähtävyyksiä ja vieraan maan hienouksia ihmetellessä. Maanantaina lähdin baarissa tapaamani thaitytön kanssa käymään temppelissä. Bangkokin lukuisat Buddha-temppelit ovat suosittuja turistikohteita, eikä ihme. Olen lapsesta asti tykännyt itämaisista rakennuksista (strategiapeleissäkin japanilaisten linnakkeet olivat siisteimpiä!) ja niiden sisään kätkemästään mystiikasta. Mukaan reissulle tuli myös tuntemani tytön sisko, joka halusi tehdä rukouksen munkille erään temppelin yläkerrassa. Paikka ei ollut kultainen ja juhlava sali, kuten temppelit valokuvissa aina ovat. Pikemminkin paikka muistutti hieman sekaista omakotitalon ullakkokerrosta, josta on tehty buddhalaisuuden alttari. Päästyämme sisään yritin kiivaasti muistella mitä kaikkea matkaoppaissa oli puhuttu temppelietiketistä. Tytöt esittivät rukouksensa munkille joka sen luettuaan heitteli jollain vihdankaltaisella vesipisaroita päällemme jonkinlaisen siunauksen merkiksi. Koko toimituksen ajan istuin polvillani enkä uskaltanut nostaa katsettani, muistelin että temppelissä vieraillessa pää ei saisi olla Buddha-patsaita korkeammalla. Kun homma oli ohi, munkki hymyili ja kysyi mistä olen kotoisin. Oli ilmiselvää, että olin paikalla vain seuralaisena. Vaikken mitään elähdyttävää transsendenssiä tuntenutkaan, oli hienoa päästä kokemaan buddhalaistemppeli sellaisena kuin se todellisuudessa ihmisille on. Myöhemmin toisessa temppelissä toki pääsin poseeraamaan patsaiden eteen niin kuin länkkärit yleensä.

Täs mä fressinä temppelissä

Ei ollut eilinenkään tylsä päivä. Thaimaassa juhlittiin kuningattaren syntymäpäivää, joka on samalla äitienpäivä. Ajatus perustuu uskomukseen, jonka mukaan kuningatar on kaikkien kansalaisten äiti. Lähdimme naapurini Chloén kanssa kaupungille katsomaan juhlallisuuksia ja pyörimään kamera kourassa kuin turistit. Satuimme hyville paikoille seuraamaan suurta paraatia, jonka vierellä marssimme aina juhlien päänäyttämönä toimineelle Royal Yardille asti. Siinä sisäänpääsyä odotellessamme törmäsimme muutamiin eurooppalisiin ja amerikkalaisiin matkailijoihin joiden kanssa päädyimme pitämään sadetta. Sadekausi on aluillaan ja se näkyi eilen. Koko näkyvä taivas muuttui sysimustaksi ja vettä tuli enemmän kuin elokuvissa. Puiston toiseen päähän oli rakennettu suuri juhlanäyttämö jonka keskellä kohosi valtava kuningattaren kuva. Näyttämön taustalla näkyi kultakattoisia temppeleitä jotka erottuivat terävästi mustasta taivaasta. Näky oli apokalyptinen. Tunnin pituisen sateen jälkeen huomasimme päätyneemme paraatipaikoille seuraamaan suurta ja tärykalvot puhkaisevaa ilotulitusta. Ja ettei tässä olisi vielä kaikki, luvassa oli vielä urheilua! Äitienpäivää juhlistettiin nimittäin tyttöjen thainyrkkeilyllä. Oli hämmentävää nähdä hyvin nuorten tyttöjen tappelevan kehässä ujeltavan thaimaalaisen musiikin soidessa taustalla. Viiden matsin jälkeen homma alkoi kuitenkin puuduttaa ja päätettiin lähteä kävelemään. Voi kyllä sanoa, että Suomessa äitienpäivää juhlitaan hieman arkisemmin.

Juuri nyt elän tietynlaista kuherruskuukautta Bangkokin kanssa. Koko ajan haluaisi nähdä ja kokea lisää, opetella thain kieltä ja vaellella keskustan kaduilla ostellen halpaa ja herkullista katuruokaa. Koska olen kuitenkin ollut kesän mittaan hyvin laiska opiskelija ja kiireinen työntekijä/muusikko, minulla on rästissä paljon koulutehtäviä, jotka vähän häiritsevät lyhyeksi käyvää kesälomaa. Lisäksi kaiken maailman kouluun liittyvät byrokraattiset asiat puskevat tehtävälistalle. Tällä hetkellä Suomesta tulee ensimmäisenä mieleen kapulakieli, hämmentävä tarve virallisille asiakirjoille, kaiken äärimmäisen tarkka suunnittelu, kaiken äärimmäisen tarkka raportointi, tiukat aikataulut ja epäterveellinen määrä työtä. Kaikki edellä mainitut olivat syitä sille, miksi piti lähteä pois ja keväällä nähdään onko toisaalla yhtään sen parempi. Nyt pitää lopettaa, koska ulkona on menossa melkoinen näytelmä. Parvekkeelta katsottuna trooppisen ukkosmyrskyn taivasta halkovat salamat näyttävät kohtuullisen juhlavilta!

Perusasiat kuntoon

Nyt on todella hjuva fiilis! Ekojen päivien ahdistavan jumittelun jälkeen kaikki helpottui hieman kun sain perjantaina oman kämpän. Seuraavat neljä kuukautta asun vuokrahuoneessa Hua Makissa, Bang Kapin kaupunginosassa Bangkokissa. Kämppä on itse asiassa melko ylellinen - parketti/laminaattilattia, iso jääkaappi, erittäin siisti kylppäri ja parveke josta on illalla pimeän tultua upeat näkymät kaupungille. Tässä on helppo pitää majaa ainakin joulukuuhun asti. Luulen, että tällainen länsimainen kämppä helpottaa myös kulttuurishokkia näin alkuun.

Torstaina tapasin muita vaihtareita ekan kerran. Oli helpottavaa päästä puhumaan englantia ja hengailemaan ihmisten kanssa. Perjantaina lähdettiin Khaosan Roadille viihteelle. Khaosan Road on maailman suurin ja kaupallistunein backpacker-ghetto. En tiedä paikan menneisyydestä mitään, mutta nykyisellään se näytti lähinnä länsimaisten turistien leikkikentältä. Älyttömässä väenpaljoudessa näki joka puolella piraattivaateliikkeitä, futisbaareja, hierontapaikkoja ja isojen pikaruokaketjujen valomainoksia. Hotellit houkuttelivat reppureissaajia kylteillä, joissa luki esim. "Authentic Thai Hotel". Khaosan Roadista oli autenttisuus kaukana. Mutta ei siinä, ihan hauskaa oli. Ja koska aina pitää kokeilla jotain uutta, syötiin saksalaisen vaihtarikaverin kanssa paistetut skorpionit mieheen! Rapeaa ja vähän jauhoista, ei mitenkään oksettavaa.

Skorpioneja Khaosan Roadilla

Kun puhuu englantia koko päivän, myös ajatukset alkavat kulkea englanniksi. Tänä aamuna herättyäni ajattelin kaiken englanniksi, vaikka olinkin ihan yksin eikä moiselle välttämättä olisi ollut tarvetta. Faktahan on, että tulen elämään englanniksi seuraavat kymmenen kuukautta. Saa nähdä missä vaiheessa uneni alkavat olla englanninkielisiä. Unen näkeminen englanniksi olisi merkki hyvästä kielitaidosta, koska silloin myös alitajunta on sisäistänyt kielen. Olen myös yrittänyt opetella thaita. Tässä vaiheessa osaan sanoa 'kiitos', tilata riisiä katukeittiöstä ja sanoa riivaaville katukauppiaille 'ei kiitos'. Toivottavasti sanavarasto alkaa laajentua pikkuhiljaa.

Nyt kun tupa on särmätty ja puhelimessa on 1.5 GB rajaton netti, voi seuraavaksi keskittyä koulupuvun hankkimiseen. Kyllä, koulupuku on pakollinen. Mustat housut ja valkoinen kauluspaita - joka päivä. Pitää ottaa kuva kun saa kledjut päälle... Hankintojen tekeminen voi olla hankalaa, koska sopivien tavaroiden löytäminen isosta kauppakeskuksesta ei ole itsestäänselvyys. Viimeiset kaksi päivää olen etsinyt sänkyyni ohutta peittoa, mutta kaupoissa on vain paksuja täkkejä joiden alla kuumuuteen tottumattomalle länkkärille tulee hiki. Tai no, löytyihän sieltä tavaratalosta ohuempia satiinipeittoja mutta hinta lähenteli puolen kuukauden vuokraa. Toistaiseksi mennään Turkish Airlinesilta lainatulla, pienellä viltillä ja värikkäillä thaikkulakanoilla. Ihan hyvin on nukuttanut!

Assumption Universityn kampusaluetta

Jetlag

Pääsin eilen perille Bangkokiin vähän vajaan vuorokauden kestäneen matkustuksen jälkeen. Sen verran väsytti, että otin samantien kuuden tunnin päiväunet. Kävin vähän ulkona ihmettelemässä äkkiä saapunutta pimeyttä ja hurjaa vilinää. Tilasin kanaa ja riisiä katukeittiöstä ja söin itseni ähkyyn kahdella eurolla, ei paha! Päikkärit taisivat kostautua kun yöllä ei oikein uni meinannut tulla. Sen sijaan katselin hotellihuoneen telkkarista unen logiikkaa noudattavaa piirrettyä, jossa oli kahden moottoripyörän takaa-ajo. Juoneen tuli yllättävää eksotiikkaa kun takaa-ajaja sai pyöräänsä lisävarusteeksi väkivaltaisia lonkeroita. Eipä hätiä mitiä, sillä takaa-ajettu hyvis muuttuikin kultaiseksi ratsastajaksi ja tuhosi vihollisen... jotenkin.

Ekat pari päivää ovat kuluneet jetlagia parannellessa, ympäristöä tutkiessa ja ihmetellessä. Tänäänkin tuli käveltyä hyvän matkaa ihan vain katsellakseen paikkoja. Yksi juttu tulee mieleen: täällä on todella paljon kaikkea! On tosi paljon autoja ja niiden välissä pujottelevia skoottereita. Siitä seuraa, että on myös paljon meteliä ja liikettä. Ihmisiä on joka puolella (länkkäreitä yllättävänkin vähän!) ja jo entuudestaankin kapeat kadut ovat täynnä ruokakojuja, hierontapaikkoja ja 7-Eleven-kioskeja. Ulkona liikkuminen on siksi kokemus sinänsä ja kadun ylitys vaatii aina vähän skarppausta. Suojateitä on harvakseltaan ja on oikeastaan ihan sama käyttääkö niitä, koska autojen välissä joutuu pujottelemaan joka tapauksessa. Vasemmanpuoleinen liikenne hämää myös hieman. Oikeastaan tosi moni mielenkiintoinen paikka on varmaan mennyt ohi, koska kadulla ei tule oikein pysähdyttyä ihmettelemään. Vilinään varmaan tottuu ajan myötä.

Uudet hoodit Ramkhanhaeng Roadin varrella

Aika itsestäänselvä asia jo ennen perille pääsyä oli paikallinen ilmanlaatu. Vaikka nyt ei olekaan varsinaisesti kuuma, ilma on paksua ja kosteaa. Kaupoissa ja hotellilla piipahtaminen tarjoaa virkistävän kokemuksen toimivan ilmastoinnin ansiosta. Kaduilla huomaa myös hurjan joukon erilaisia hajuja: ensin fiilistelee viereisestä katukeittiöstä nousevaa tuoreen ruuan tuoksua ja kaksi metriä käveltyään kadulle jätettyjen roskien lemua.

Seuraava suunnitelma olisi saada käytännön asiat kondikseen, eli tapaaminen yliopiston henkilökunnan kanssa, oikea kämppä ja puhelinliittymä. Sitä odotellessä pitää yrittää tottua tähän maisemanvaihdokseen ja saada TAMKin laatimia (myöhässä olevia) ennakkotehtäviä raavittua kasaan. Nettiyhteys katkesi just, että saatte lukea tätä tekstiä jälkijunassa sillä aikaa kun itse katsastelen laadukasta hierontasalonkia ja syön hyvin!

Viimeinen tiistai Suomessa

En ole ikinä käynyt Euroopan ulkopuolella. Kanariansaaria ei lasketa, se on Euroopan ulkopuolella vain kartoissa. Nyt yhtäkkiä olenkin lähdössä Thaimaahan melkein kokonaiseksi vuodeksi. Lähtöön on aikaa alle viikko ja pakkaamista vaille kaikki matkaa edeltävät ikävät toimenpiteet on tehty. Viimeiset päivät Suomessa tuntuvat tässä vaiheessa äärimmäisen arvokkailta, eikä hetkeäkään haluaisi tuhlata mihinkään epämiellyttävään.

Siitä lähtien kun mut toukokuussa hyväksyttiin vaihtariksi Bangkokiin, lähteminen on leimannut kaikkea. Se on tullut esille keskusteluissa ihmisten kanssa joka päivä. Molemmat bändit jäivät tämän myötä tauolle. Kesätyöt piti lopettaa pari viikkoa aikaisemmin, jotta ehtisin pitää lomaa ennen reissua. Kesän tullessa päivät täyttyivät kaikenlaisesta reissuun liittyvästä säädöstä: rokotukset, matkavakuutukset, majoituksen järjestäminen yms. asiat veivät yllättävänkin paljon aikaa. Mitä pidemmälle kesä eteni, sitä useammin ajatteli tekevänsä jotakin asiaa viimeistä kertaa - viimeistä kertaa TKL:n bussissa, työpaikan kahvihuoneessa, oman kämpän keittiössä, rumpusetin takana, ystävien kanssa. Ihan kuin olisi loppu tulossa.

Eihän tämä niinkään loppu ole, enemmänkin uuden elämänvaiheen alku. Pitkä reissu ulkomaille on ollut unelma, suunnitelma ja tavoite jo pitkään. Nyt siihen oli hyvä mahdollisuus, joka mun mielestä piti käyttää. Kun omalla elämällä ei oikein ollut mitään suuntaa, eikä Suomessa ollut mitään mikä pakottaisi jäämään, kauas lähteminen tuntui juuri oikealta vaihtoehdolta. Nyt viikko ennen lähtöä odottelen puoliksi innostuneena ja puoliksi kuumottuneena mitä tästä tulee. Todennäköisesti jotain todella merkittävää ja maailmankatsomusta mullistavaa. Tai sitten melkoinen ryyppyreissu. Kohtahan se nähdään. Sitä odotellessa voi vielä pari kertaa nähdä frendejä ja käydä Lappeenrannassa festareilla!