Translate

tiistai 23. syyskuuta 2014

Otsikoi ite

Suomalaisuus on sana joka aiheuttaa itsessäni aina jossain määrin negatiivisia tunteita. En ole koskaan kokenut olevani kovin suomalainen jos se tarkoittaa jurottamista, isänmaallisuutta tai perinteiden kunnioittamista. Vihaan iskelmiä, en ymmärrä miksi paitaa tulisi pitää housuissa eivätkä perunat ole mielestäni erityisen maukkaita. En tajua miksi suomalaiset ihmiset eivät katso muita kuin sellaisia urheilukilpailuja, missä suomalaiset menestyvät. Nyt kun ympärillä pyörii ainostaan minun näkökulmastani ulkomaalaisia ihmisiä, tulee mietittyä mitkä asiat erottavat minut thaimaalaisista, amerikkalaisista tai muista eurooppalaisista.

Suomalaiset ovat perinteisesti selvin päin hiljaista porukkaa, jotka eivät turhia juttele. Vaikken itse tunne olevani stereotyyppinen suomalainen, tuntuu joskus siltä että suuressa porukassa vetäydyn mieluummin sivulliseksi tarkkailijaksi. Jos ennen halusin usein huomiota ja puhuin paljon, täällä ollessa puhun vähemmän ja keskityn etsimään kahdenkeskisiä keskusteluja. Täällä roolini ei ole olla johtava läpänheittäjä joka pitää huolen siitä, että hiljaisuutta ei pääse syntymään. Siihen rooliin löytyy nimittäin sopivampia tyyppejä, esimerkiksi Amerikasta tai Australiasta kotoisin olevat ihmiset ovat useimmiten luonnostaan puheliaampia. Sisäinen suomalaiseni huolehtii siitä, että pidän turpani kiinni jos en tunne, että minulla olisi jotain tarpeellista sanottavaa. Joskus tuntuu, että muidenkin olisi syytä olla hetki hiljaa. Nämä nyt on näitä kulttuurieroja.
Yhdysvallat, Suomi, Hollanti, Saksa, Ranska. International nääs.

Kahdenkeskisissä keskusteluissa olen totta kai eri linjoilla. Lähes kaikkien vaihtarien kanssa syntyy mielenkiintoisia keskusteluja koska kaikilla on hieman erilaiset lähtökohdat ja historia takanaan. Kuitenkin kaikkia vaihtareita tuntuu yhdistävän halu nähdä maailmaa ja kukaan ei ole täällä sen vuoksi, että saisi merkinnän ansioluetteloonsa. Koulutuksesta puhuttaessa tulee useinkin ilmi, etteivät ihmiset ole täysin varmoja opiskelevatko he oikeaa alaa. En siis ole ainoa ja se on helpottavaa. Koko edustamaani eurooppalaista sukupolvea näyttää leimaavan hämmennys siitä mitä haluaa olla isona. Meillä on varaa valita ja se aiheuttaa hämmennystä. Köyhän Bangkokilaisen perheen lapsella ei välttämättä ole muuta vaihtoehtoa kuin auttaa vanhempiaan katuravintolan ylläpitämisessä. Minä taas mietin haluanko suorittaa kouluni loppuun vai vaihtaa alaa vai jotain ihan muuta. Minulla on edellytykset ja syytä pohtia millä tavalla parhaiten eläisin elämääni. Se on loppujen lopuksi suomalaisen koulusysteemin ansiota ja aika helvetin upea juttu. 

Suomessa kukaan ei asu tällaisessa taloyhtiössä.
Pari viikkoa sitten kävelin yksinäni kaupungilla ja näytin ehkä hieman eksyneeltä. Eräs vanhempi paikallinen mieshenkilö kysyi minne olin matkalla ja keskustelun edetessä kerroin olevani kotoisin Suomesta. Vastaus oli jotakuinkin tällainen: "Ooh... Finland! Kekkonen, Koivisto, Ahtisaari, Halonen. Nokia was a good company, no more. Finland one of best country in the world!". Kun bisneskurssilla käytiin läpi maailman parhaita hyvinvointivaltioita, opettaja kysyi miksi ihmeessä tulin Thaimaahan kun ihmiset Suomessa ovat niin onnellisessa asemassa. Muut opiskelijat ovat ihmeissään saamastani opintotuesta ja ilmaisesta koulutuksesta. Suomessa asiat ovat liian hyvin, jotta ihmiset ymmärtäisivät olla onnellisia. Kenenkään ei tarvitse nukkua öitään kadulla tai kaupitella rihkamaa (ja jos kaupittelee, siihen tarvitaan lupa jotta tulot voidaan verottaa yhteisen hyvän vuoksi). Julkiset palvelut pelaavat ja kenenkään tulevaisuus ei ole ennalta määrätty vanhempien tulojen tai sosiaaliluokan takia. Silti suomalaiset ihmiset ovat masentuneita ja tyytymättömän oloisia. Missä vika? 

Yksi mielenkiintoinen yksityiskohta omassa suomalaisessa historiassani tuntuu olevan asepalvelus. Monesti olen vain sivuhuomiona maininnut, että jokin kertomani tarina tapahtui silloin kun olin armeijassa. "What, you went into army??" on yleisin reaktio sivulauseeseeni. Tämän jälkeen saan kertoa inttijuttuja ja ihmiset ovat oikeasti kiinnostuneita. Nykymaailmassa yleinen asevelvollisuus on vanhanaikainen instituutio josta on luovuttu suurimmassa osassa länsimaista. Siksi se herättää kiinnostusta. Itse asiassa en tullut ajatelleeksi koko asiaa ennen näitä monia armeija-aiheisia keskusteluja, mutta tajuan miten erikoislaatuinen kokemus sekin oli. Ottamatta millään lailla kantaa asevelvollisuuden tarpeellisuuteen osaan arvostaa armeija-aikaa kokemuksena. En ole yhtään sen innokkaampi isänmaan puolustaja kuin ennenkään, mutta minulla on kokemusta sellaisesta elämästä mistä suurimmalla osalla eurooppalaisista ei ole hajuakaan. Ja jos kritiikkilinjalle lähdetään, uskoisin että yhdeksän kuukauden velttoilun ja roolileikin rinnalla saksalaisen kaverini Niklaksen viikon mittainen siviilipalvelus ambulanssissa on tehokkaampi tapa harjoitella hätätilanteita varten. 

Ympäristöasiat ovat Bangkokissa rempallaan mutta kaikkia Chao Phrayan saastaisuus ei näytä pelottavan.
Kuuntelemalla muita oppii enemmän kuin olemalla itse äänessä koko ajan. Kaikkia näitä Suomeen ja suomalaisuuteen liittyviä ajatuksia olen viime aikoina hautonut kuunnellessani juttuja muista maista. On meillä aika hyvin kaikki asiat. Kaikki on turvallista ja ennustettavaa. Kenenkään ei tarvitse
Suomessa ei yleensä voi hypätä spontaanisti lavalle jamittelemaan.
oikeasti pelätä, että joutuisi katuojaan. Toisaalta Suomi on maailman tylsimpiä maita; kiellot ja rajoitukset leimaavat käytännössä kaikkea, ei pelkästään lakipykälien vaan ajatusmallien ja asenteiden muodossa. Bangkokissa viisipaikkaiseen taksiin mahtuu helposti kahdeksan matkustajaa kuljettajan lisäksi. Onhan se turvallisuusriski, mutta vastuu on yksilöllä ja kukaan ei ole paapomassa aikuista ihmistä. Suomessa tällainen ei ole mahdollista koska kansalaisia halutaan suojella tiukalla lainsäädännöllä. Puolet Helsinkiläisistä haluaisi ehkä asua Bangkokissa ja puolet Bangkokilaisista haluasi asua Helsingissä. Eri maissa toimitaan eri tavalla ja kaikilla on omat hyvät ja huonot puolensa. Tämän ymmärtämiseksi suosittelen ulkomaille lähtöä jokaiselle. Siis ihan jokaiselle. Myös sinulle.

maanantai 15. syyskuuta 2014

Musiikki ja maailmantuska

Ei maisemanvaihto ilmeisesti kovin suuria ihmeitä tee; löysin itseni viime viikonloppuna punk-keikalta. Pikkubändit vetämässä pienelle yleisölle pienessä baarissa jonka löytämiseen meni ainakin tunti. Kun nyt miettii mitä tekisi mieluiten viikonloppuna koto-Suomessa niin todennäköisesti ihan samaa, sillä erotuksella että itse olisin mieluummin lavalla rumpusetin takana. En oo ehkä ikinä saanut yhtä hyviä viboja niin huonoista bändeistä kuin viime lauantaina. Sitä ne soittamisen vieroitusoireet ilmeisesti teettää. Oli kyllä kertakaikkisen hienoa nähdä, että näinkin kaukaa löytyy samanlainen musaskene ja ystävällisiä rujon näköisiä ihmisiä. Musiikkimaku yhdistää ihmisiä paksusta kielimuurista huolimatta. Eräskin paikallinen musadiggari yritti kaikkensa voidakseen keskustella kanssani thrash metalista englanniksi ja kävi ilmi, että jäbä luukuttaa myös Stonea ja Lost Societya! "I search the internet, man".



Oma jokapäiväinen musiikkivalioni on muutenkin alkanut normalisoitua. Jos kuukauden ajan kuuntelin eksessiivisesti Bob Marleyta, Gorillazia, rentouttavaa thai-hieronnan taustamusaa ja (luoja paratkoon) jopa konemusaa niin viime viikkoina punk, hardcore ja metalli ovat löytäneet tiensä soittolistalle uudestaan. Ei se henki mihinkään näytä katoavan vaikka ympäristö ja oma varallisuus suhteessa keskivertoon kansalaiseen muuttuisikin. Ongelmana on vain se, että soittamaan pitäisi päästä. Kun on soittanut rumpuja lähes päivittäin viimeiset seitsemän vuotta, kuuden viikon totaalinen tauko on pitkä aika. Ajattelin lääkitä soittoniksoja ostamalla akustisen kitaran alkavalla viikolla. Onpahan jotain järkevää ja kehittävää tekemistä viikonlopuille. Ens kesänä voi sitten rämpytellä Koskenrannassa ja tutkia tykkääkö tytöt enemmän vai vähemmän.

Valokuvaus on kyllä aika siistiä vaikkei omistakaan järkkäriä.
Jotkin muutkin asiat ovat palanneet ennalleen niin sanotun kuherruskuukauden ollessa lopuillaan. Ekan Bangkokissa viettämäni kuukauden aikana join ehkä yhteensä kaks kuppia kahvia, mutta nykyään aamukahvista on tullut uusvanha rutiini. Kauankohan menee, että pitää hankkia taas oma kahvinkeitin? Jostain kumman syystä käytin myös rannekelloa mutta aika hiostavalta se tuntuu, nyt kun miettii. Luulisin, että kaikki tämänkaltainen palautuminen johtuu kulttuuriin sopeutumisen seuraavasta vaiheesta ja olenkin tehnyt itsediagnoosin lievästä kulttuurishokista. Oireina on lähinnä yleistä masennusta ja vitutusta. Lähinnä syynä on kuitenkin Bangkokin kaaos (liekö sattumaa, että itsekin tekisi mieli liikkua juuri silloin kun rush hour on pahimmillaan?) ja koulu, joka vaatii täälläkin vähintään yhtä paljon työtä kuin Suomessa.

Syksyt ovat aina todella kummallisia aikoja enkä usko, että tämä vuosi tulisi olemaan poikkeus. Ympäristötekijät eivät ehkä ole niin ilmeisen masentavia kuin aikaisemmin, mutta kyllä täälläkin saa venailla rauhassa sateessa ja pimeässä kun bussi tai vastaava pääsi menemään nenän edestä. Aina ennen syksyn mukanaan tuoma ahdistus on heijastunut musiikkiin hyvinä biiseinä, mutta nyt ei ole bändiä jonka kanssa soittaa ja toteuttaa itseään. Onkin mielenkiintoista nähdä mitä tapahtuu, kun luovuus pitää purkaa jotenkin muuten. Tänä viikonloppuna Koh Sametin saarella innostuin harjoittelemaan valokuvausta ihan oikeasti ja säätämään valotusaikoja ja aukkoarvoja manuaalisesti. Ehkä akkari ja kamera muodostavat tämän syksyn survival kitin.


Kun tropiikissa sataa niin silloin myös sataa. Ei sillä etteikö se olis vaikuttavaa.
En halua sanoa kliseisesti, että lähdin Thaimaahan etsimään itseäni mutta kyllähän se vähän niin on. Ainakin kyse on omalta mukavuusalueelta poistumisesta ja ison oppimiskokemuksen hankkimisesta. Luulen, että tämän "reissun" jälkeen tietää vähän paremmin mitä elämältään haluaa koska tutut ympyrät eivät ole koko ajan läsnä aiheuttamassa illuusioita. Pelkästään uusiin, eri maalaisiin ihmisiin tutustuminen on avartavaa. Tarkkaillessa omia reaktioitaan erilaisiin ihmisiin oppii paljon itsestään ja pinttyneistä ajatusmalleistaan. Sitä tulee kyseenalaistettua itseään vieläkin enemmän kuin normaalisti ja mietittyä mikä on merkityksellistä ja mikä ei. Oli pohdinnan kohteena sitten oma koulutusala ja tulevaisuuden suunnitelmat tai maailman tilanne isommassa mittakaavassa, hämmennys ja se mystinen maailmantuska on valtavaa. Olen kuitenkin sitä mieltä, että soppaa pitää hämmentää jotta se kypsyy. Ja olen myös sitä mieltä, että siinä vaiheessa kun vertaa itseään soppaan on aika lopettaa lätinä ja painua nukkumaan.

Välillä on pakko paeta Bangkokista. Valitettavasti sinne on palattava takaisinkin.
Lopuksi on pakko tarjota vielä video siisteimmästä tapaamastani rumpalista. Tää kaveri kertoi soittavansa ämpäreitä ja metalliromua työkseen. En oo varma onko siisteintä ikinä vai surullista mutta kyllä se mut pysäytti ainakin vartiks sateeseen seisomaan ja ihmettelemään.


maanantai 1. syyskuuta 2014

Aasialaiset kakarat vs. maailman aikuisimmat eurooppalaiset

Siitä on melko tarkkaan kuukausi kun saavuin tänne asfalttiviidakkoon. Neljässä viikossa on ehtinyt tutustua katusafkan ja baarien lisäksi myös joihinkin paikallisiin ihmisiin. Paria poikkeusta lukuun ottamatta tapaamani lokaalit opiskelevat ABACissa (lyhenne yliopistoni nimestä) tai jossakin muussa yliopistossa. Toinen yhteinen nimittäjä on tietenkin englannin kielitaito, jota ei alempien yhteiskuntaluokkien edustajilla juuri ole. Paikka yliopistossa on jo sinänsä merkki menestyksestä, puhumattakaan opiskelusta ABACissa joka on profiloitunut rikkaiden kouluksi. Englannin taito on monesti tulosta korkeakoulusta tai työskentelystä ulkomailla, yleisimmin Yhdysvalloissa. Tätä taustaa vasten tapaamani thait ovatkin melko hyvinvoivaa ja kansainvälistä porukkaa.

Niklaksen (keskellä) kanssa päätettiin suunnitella ja toteuttaa tosielämän Mario Kart -rata.

Parhaimman käsityksen Thaimaalaisesta ihmisluonteesta sain viikko sitten osallistuessani kahden kaverini kanssa ABACin freshmanien (ensimmäisen vuoden aloittajien) huvipuistoreissulle. Kulttuuriero suomalaisiin oli selkeä jo alusta pitäen - siinä missä suomalaiset opiskelijareissut perustuvat alkoholin lutraamiselle ja sekoilulle, thait preferoivat mm. seuraleikkejä ja vitsailua. Ensimmäisenä kaikille jaettiin hauska nimikyltti kaulaan ripustettavaksi jotta kaikkien olisi helpompi tutustua keskenään. Koska olimme ainoat ulkomaalaiset retkellä, olimme koko ajan hieman pihalla siitä mistä milloinkin oli kysymys. Bussiin ahtauduttuamme alkoi laululeikki jossa oli tarkoituksena valita umpimähkään joku freshman, joka sitten esitteli itsensä muille ja aloitti laulun uudestaan. Kun leikkiä oli jatkunut aikansa, oli vuorossa stand up-komediaa tai vastaavaa. Kaikki puhuivat thaita, joten jouduimme aina kysymään mitä milloinkin tapahtui. Vaikka olimme ulkopuolisia meiningistä, saimme todella ystävällistä kohtelua ja tunsimme olomme tervetulleeksi koko matkan ajan.

Taustalla pyörii älytön remix Star Warsin tunnarista, awesome!

Huvipuistossa meininki muistutti lastentarhassa tehtyjä retkiä. Koko 80-henkinen ryhmä täytyi pitää kasassa aikataulujen vuoksi, joten laitteisiin ei saanut lähteä pyörimään omin päin. Kun täytyi odottaa, freshmanit meidät mukaan lukien istutettiin maahan vanhempien opiskelijoiden ohjatessa ryhmää megafonin avulla. Lisättäköön vielä, että nimilaput pidettiin kaulassa koko reissun ajan. Paimentaminen ei kuitenkaan aiheuttanut porukassa minkäänlaista närkästystä vaan ryhmässä vallitsi iloinen tunnelma. Viikinkilaivassa ihmiset nostivat kädet ilmaan joka heilahduksella ja huusivat "whooo!". Laitteesta toiseen siirryttäessä saattoi nähdä tanssiliikkeitä. Yksi kaveri kuvasi joka raidin GoProlla. Puhutaan siis n. 20-vuotiaista ihmisistä. Kaikkea tätä lapsenmielisyyttä oli aluksi vaikea tajuta mutta loppujen lopuksi se tarttui niin hyvin, että päätimme jäädä puistoon vielä muutamaksi tunniksi muun ryhmän lähdettyä yhteiselle illalliselle ja rientoihin.

Tämän vuoden talvi kesti puoli tuntia.

Mikä sitten tekee näistä ihmisistä niin erilaisia meihin eurooppalaisiin verrattuna? Siinä missä minä ajattelin näyttäväni idiootilta riemuitessani viikinkilaivassa, toisessa päässä venettä istunut GoPro-kaveri ei näyttänyt ajattelevan mitään vaan yksinkertaisesti antoi ilonsa purkautua. Lisäksi thait näyttivät todella olevan innoissaan kuin kakarat meidän kyynisten eurooppalaisten yrittäessä saavuttaa sama fiilis nostamalla käsiä ilmaan joukon mukana. Thait eivät muutenkaan tunnu ymmärtävän älykkäänä pitämäämme sarkastista läpänheittoa vaan heidän huumorinsa on enemmänkin kakku naamaan-osastoa. Tähän liittyy kai myös se jatkuva itsetietoisuuden tunne, mikä kaikilla länsimaalaisilla tuntuu olevan. Ei uskalleta näyttää ilon tunteita tai olla riemuissaan omana itsenämme koska kuvittelemme joutuvamme naurunalaiseksi. Thait sen sijaan eivät koskaan loukkaa toisiaan vitseillään. Jos kulttuuriin kuuluu olennaisena osana se, ettei toista saateta naurunalaiseksi, on varmasti noin miljoona kertaa helpompaa olla iloinen pienistä asioista ja antaa sen näkyä. Parhaimmillaan sarkasmilla saavutetaan maailman parasta viihdettä mutta toisaalta sillä on sivuvaikutuksia jotka heijastuvat käytökseemme kyynisyytenä ja vaivaantuneisuutena.

Summa summarum, lapsellisuus ei tarkoita tyhmyyttä. Pikemminkin se on kyynisyyden vastakohta ja siten hyvä ominaisuus. Itse ainakin toivon oppivani seuraavien kuukausien aikana jotakin olennaista ihmisyydestä ja itsestäni. Turha kyynisyys joutaa roskiin, sillä se toimii suojakuorena ja vaikeuttaa ihmisten välistä vuorovaikutusta. Annetaan tunteiden mieluummin näkyä, todennäköisesti kaikilla on hauskempaa!

Thain oppitunti paikallisessa. Keskimmäinen kaveri on juuri kääntymäisillään predator-känniin?

P.S. Pitäisi ottaa tavaksi harrastaa törmäilyautoilua kerran viikossa. Enkä nyt tarkoita suomalaista versiota jossa itse törmäily on kiellettyä ja radan ajosuunta määritelty kylteillä.