Panoksena 20 000 dollaria

Ennen visiittiäni Phnom Penhissä käsitykseni paikasta oli kärjistettynä tällainen: kaupunki täynnä seikkailunhaluisia backpackereita, korruptiota, huumeita, aseita ja prostituutiota. Vaikka meininki on nykyään rauhallisempaa kuin ennen, paikalliset vahvistivat käsitykseni siitä, että vielä kymmenen vuotta sitten kaduilla kuultiin laukauksia ja turisteja saatettiin vetää kadulla pataan ihan huvikseen paremman tekemisen puutteessa. Tämän päivän Phnom Penhissä tuk-tuk-kuskit tyrkyttävät mahdollisuutta kokeilla kaikkia mahdollisia aseita maksua vastaan, happy pizzoja mainostetaan avoimesti kadulla ja paikalleen istahtaessa törmää tödennäköisesti todella ilkeisiin lapsikerjäläisiin. Nykyisellään kaupungista jäi kuitenkin erittäin positiivinen kuva ja edellä mainitut ilmiöt ovat laimentuneet sille tasolle, että ne luovat mestalle lähinnä kiehtovan villin lännen tunnelman. Vaikkei ilmassa olekaan aistittavissa minkäänlaista pelon ilmapiiriä, tämä tarina osoittaa, ettei Kambodzan pääkaupungissa silti ole täysin turvallista.

Oli rauhallinen lauantai-iltapäivä ja kuljeskelin pitkin katuja huolettomana. Paikallinen skeittariporukka oli kutsunut minut synttäribileisiin skeittiparkille ja odotin iltaa innolla. Olin ottanut virkistävät päiväunet ja tapoin aikaani ottaen valokuvia ilman sen suurempaa ideaa siitä mitä haluaisin tehdä seuraavaksi kunnes arviolta 40-vuotias mies tervehti minua ja aloitti ystävällisen keskustelun. Small talkin edetessä kävi ilmi, että miehen sisko on muuttamassa Suomeen ja tahtoisi saada joitakin käytännön vinkkejä uuden elämän järjestämiseksi. Bangkokissa harjaantunut huijaritutkani ei värähdellyt vaan pidin kaveria kelpo kansalaisena jolla on hyvät tarkoitusperät. Sain kutsun muutaman korttelin päähän miehen kotiin jossa voisin jutella Suomeen muuttavan siskon kanssa kahvikupin äärellä. Tästä eteenpäin käytän miehestä nimeä Mr. Chan. Jälkeenpäin ajateltuna koko päätös lähteä mukaan vaikuttaa naurettavalta mutta itse tilanteessa ei ollut mitään epäilyttävää, niin ystävällisesti ja luotettavan oloisesti kaveri asiansa esitti. Pahaa aavistamaton turisti meni siis lankaan niin kuin pitikin.

Saavuttuamme Mr. Chanin kämpille mopotaksilla, sain eteeni kupin höyryävää kahvia ja jopa kulhollisen nuudelikeittoa. Kaikki tämä vaikutti vain ja ainoastaan vieraanvaraisuudelta ja koska asunto oli varsin siisti ja hyvätasoinen, tarina kalliiseen Suomeen muuttavasta siskostakin oli uskottava. Ainoa asia, joka hieman häiritsi oli se, ettei Chanin sisko juuri kysellyt Suomesta vaan minun piti itse aloittaa keskustelu tähän tapaan: "niin... halusit saada joitakin neuvoja Suomeen muuttamisesta, eikö vain". Suomeen liittyvä keskustelu koki varsin pian luonnollisen kuoleman Chanin alkaessa kertoa työstään korttidiilerinä risteilyaluksella. Hän kysyi osaanko pelata korttia ja vastasin epämääräisesti, että toki olen pelannut korteilla elämäni aikana mutten ole mikään ammattilainen tai edes säännöllinen harrastaja. Tästä huolimatta hän halusi esitellä minulle blackjack-tekniikkansa. En tohtinut kieltäytyäkään, joten suostuin siirtymään makuuhuoneeseen korttipöydän ääreen. Aloin kuitenkin tuntea oloni hieman epämukavaksi ja miettiä miten kertoisin kohteliaasti, että minun olisi mentävä pian.

Lauantai-iltapäivän tunnelma ei varsinaisesti ollut mitenkään kuumottava mutta toisin kävi.

Tekniikassa oli kyse pankkiiripelaajan huijaamisesta. Koska Mr. Chan kokeneena kortinjakajana osasi manipuloida kortit haluamaansa järjestykseen, pystyi hän myös sormimerkein viestittämään minulle mitä kortteja pakasta oli seuraavaksi tulossa. Tämän tekniikan avulla tietäisin aina, kannattaisiko minun pyytää kortti itselleni vai antaa se huijattavalle pankkiiripelaajalle. Kieltämättä toimiva tekniikka, mutta hiljaa mielessäni ajattelin miksi hän oikeastaan näyttää koko jutun minulle. Mikä tekee minusta niin luotettavan, että minulle kannattaa paljastaa taktiikka jolla jakaja ja yksi pelaajista voi huijata muun korttiringin rahat itselleen lähes 100-prosenttisen varmasti? Tein selväksi, etten pidä uhkapeleistä enkä aikoisi pelata rahasta jota minulla ei todellakaan ole koskaan ollut tuhlattavaksi asti. Tähän saakka koko homma vaikutti lähinnä hieman huvittavalta ja hetki hetkeltä kiusallisemmalta. Asiaan oli kuitenkin tulossa muutos.

"Yllättäen" sisään pamahti Mr. Said, bruneilainen liikemies joka rakasti uhkapelejä ja halusi pelata siitä huolimatta, että oli hävinnyt juuri edellisenä iltana 40 000 dollaria kasinolla. Minut esiteltiin rakennusyrittäjänä jolta ei piuhaa puuttunut ja koska hämmennyin tilanteesta, en todellakaan tiennyt kannattaisiko minun korjata tämä "erehdys" vai ei. Mr. Chan aikoi kuitenkin huijata tältä kroisokselta rahaa minun avullani ja nopeasti kehittyvässä tilanteessa en osannut arvioida, miten arvaamattomia seurauksia huijauksen paljastamisella voisi olla. Hetken päästä löysin itseni pelipöydästä. Mr. Chan antoi minulle ja "turistioppaanani" toimivalle siskolleen 300 dollaria pelirahaa. En voinut muuta kuin näytellä mukana ja miettiä miten tilanteesta pääsisi ulos mahdollisimman kivuttomasti. Tekniikka toimi hienosti ja voitimme kaksi ensimmäistä peliä, joiden panokset liikkuivat muutamissa sadoissa dollareissa. Tässä vaiheessa aloin kuitenkin tuntea oloni sen verran tukalaksi, että halusin ottaa vessabreikin jonka aikana voisin miettiä miten päästä pois koko tilanteesta. Minut kuitenkin manipuloitiin pelaamaan vielä yksi peli.

Tähän saakka ajattelin puhtaasti, että pöydässä kusetetaan Mr. Saidia mutta viimeistään kolmas peli sai minut tajuamaan kuka oikeasti oli ottamassa kuokkaan. Minä tietenkin. Jälkiviisaus ilkkuu takaraivossani koko ajan tätä kirjoittaessani mutta kukin kokeilkoon itse liikemiesten "huijaamista" blackjackissa ennen kuin alkaa arvostella ennakkoluulotonta matkailijaa. Kolmas peli oli erilainen kuin kaksi ensimmäistä; Mr. Said päätti nostaa panoksia ja löi pöytään 20 000 dollaria kahtena painotuoreena setelinippuna. Paksut niput satasia muuttuivat pelimerkeiksi ja paineet niskassani kasvoivat samantien grammoista tonneiksi. Minulla oli voittava käsi, blackjack, ja huijaustekniikan ansiosta tiesin, että Saidilla oli 20. En kuitenkaan halunnut jatkaa pelaamista koska on jokseenkin arveluttavaa kusettaa keneltä tahansa paikallisen asunnon arvosta rahaa. Jos luovuttaisin, Mr. Chan häviäisi rahansa syyttä suotta. Chan tiesi tilanteen, joten hän ei antanut minun luovuttaa peliä vaan pyysi toistuvasti minua ottamaan rahadiileriltään 20 000 dollarin luoton. Laskin päässäni, etten ehkä ihan heti saisi moisia rahoja kasaan edes töissä käymällä ja päätin olla menemättä mukaan leikkiin. Pidin uuden vessatauon ja päätin saada ruokamyrkytyksen. Keittiön puolella yritin vakuutella Mr. Chania lopettamaan peli ja päästämään minut menemään. Peliä ei kuitenkaan niin vain jätetty kesken. 

Luoton takuudeksi minulta pyydettiin 100 dollaria ja kieltäytyessäni Mr. Said alkoi epäillä maksukykyäni. Miehen kasvoilta saattoi lukea pettymyksen ja petetyksi tulleen tunteita. Jatkoin koko ajan pahenevan ruokamyrkytyksen feikkaamista ja mietin kuka oikeasti muka uskoo, että lippikseen ja kuluneisiin shortseihin pukeutunut nuori pojankloppi voisi lyödä pöytään suomalaisen sähköasentajan vuosipalkan verran rahaa. Tilanne kuitenkin oli mikä oli, enkä uskaltanut paljastaa huijausta koska pöydässä ei todellakaan ollut ketään joka olisi ollut puolellani. Lompakossani oli jopa maasta löytämäni päivänselvästi väärennetty 100 dollarin seteli, mutten halunnut provosoida valmiiksi ärsyyntyneitä kanssapelaajiani antamalla leikkirahaa luoton vakuudeksi. Koska "ruokamyrkytykseni" alkoi olla niin paha, etten oikein "huimaukseltani" tajunnut mitä minulle puhuttiin, enkä itsekään muka kyennyt puhumaan kovin selkeästi, alkoi kaikkien mielestä olla selvää, ettei minusta ollut pelaamaan peliä loppuun juuri nyt. Näytelty ymmärtämättömyyteni auttoi ostamaan hieman lisäaikaa oman pakosuunnitelmani rakentelulle.

Tämä ei ollut ainoa, eikä todellakaan paras näkemäni väärennös.

Päätimme yhteisymmärryksessä sinetöidä kortit kirjekuoriin ja pelata peli loppuun seuraavana päivänä käytyäni lääkärissä. Onnistuin jopa neuvottelemaan "diilin" siitä, ettei minun tarvitsisi olla paikalla henkilökohtaisesti vaan "turistioppaani", Mr. Chanin sisko, voisi edustaa minua pelissä. Minulle tarjottiin teetä vatsavaivoihini mutta en maistanut sitä, enhän edes ollut nähnyt laitettiinko kuppiin muutakin kuin teepussi. Mr. Said lähti jatkamaan iltaansa kasinolle ja tilanne alkoi purkautua. Mr. Chan kuitenkin vaati minulta 60 dollaria jotta hän voisi vuokrata auton luoton järjestämistä ja siitä johtuvaa liikkumista varten. Ajattelin mielessäni, että pitäkööt tunkkinsa ja ojensin lompakostani 60 dollaria. Saisin kuulemma rahat takaisin seuraavana päivänä... joopa joo. Suunnitelmissani olin jo kaukana Phnom Penhistä ja kieroista gamblereista. Näyttelin koko ajan huonovointisempaa ja toivoin, että voisin yskiä verta käskystä.

Lopulta pääsin lähtemään kohti guesthousea "lainattuani" Chanille 60 dollaria koko visiitin kestettyä kolmatta tuntia. En ole ikinä ollut yhtä vainoharhainen; kuvittelin taksikuskin vievän minut johonkin aivan muualle ja päätin kävellä majapaikkaani. Jälkikäteen tuntuu naurettavalta, että tähän asti ajattelin kyseessä olleen jokseenkin aito tilanne, että perässäni saattaisi oikeasti olla Kambodzalaisia mafiosoja vaatimassa tuhansia dollareita feidatun blackjack-pelin takia. Vaihdoin majapaikkaa ja luin Madventuresin reissuoppaasta matkustajan turvallisuudesta. Epäilyni kävivät helpotuksekseni toteen kun täysin samankaltainen huijaus esiteltiin kirjassa heti ensimmäisenä luvussa joka käsitteli turisteihin kohdistuvia huijauksia. Mr. Saidin panostamat 20 000 dollaria olivat mitä todennäköisimmin väärää rahaa ja tempun onnistuessa täydellisesti minulta vaadittu 100:n dollarin vakuusmaksu olisi ollut ryöstösaalis. Mikä pahinta, koko sotkun takia missasin skeittarien synttäribileet.

Tarinalla on opetus: se, että luulee tuntevansa yhden Aasialaisen suurkaupungin metkut ei tarkoita, että tuntisi toisen Aasialaisen suurkaupungin kieroudet. Yksin matkustaessa kannattaa olla varuillaan jos joku paikallinen lähestyy, vaikka sitten tuttavallisestikin. Kuten tämä tapaus osoitti, tilanteet saattavat olla hyvinkin hämääviä eikä maalaisjärki välttämättä kehota olemaan varovainen. Uusi ympäristö, aikaisemmin tavatut ystävälliset lokaalit ja yleinen hyväntuulisuus tekivät minut alttiiksi huijaukselle. Kun sitten yhtäkkiä ollaan niinkin absurdissa tilanteessa, että pelataan blackjackia isoista summista bruneilaista liikemiestä vastaan, on todella vaikeaa ajatella johdonmukaisesti. Ympärillä ei ole ketään, johon voisi luottaa ja aivot alkavat rakentaa kauhuskenaarioita pöydän alla nivusiin suunnatusta pistoolista. Näitä tilanteita tulee välttää parhaansa mukaan ja riskit kannattaa tiedostaa etukäteen. Aina se ei kuitenkaan ole helppoa ja yksin matkaavan travellerin on pakko hyväksyä riskit osaksi kokemusta. Edellisessä blogitekstissäni toin esille yksin matkustamisen hyviä puolia ja tämä toimikoon varoittavana esimerkkinä niistä huonoista puolista. Silti kenenkään ei kannata käpertyä henkiseen sikiöasentoon vaan suhtautua lähtökohtaisen positiivisesti matkalla tavattuihin paikallisiin. Loppujen lopuksi hyvin pieni osa ihmisistä on huijareita tai ylipäätään kusipäitä. Kumpaakaan joukkoon ei kannata itse kuulua.