Musiikki ja maailmantuska

Ei maisemanvaihto ilmeisesti kovin suuria ihmeitä tee; löysin itseni viime viikonloppuna punk-keikalta. Pikkubändit vetämässä pienelle yleisölle pienessä baarissa jonka löytämiseen meni ainakin tunti. Kun nyt miettii mitä tekisi mieluiten viikonloppuna koto-Suomessa niin todennäköisesti ihan samaa, sillä erotuksella että itse olisin mieluummin lavalla rumpusetin takana. En oo ehkä ikinä saanut yhtä hyviä viboja niin huonoista bändeistä kuin viime lauantaina. Sitä ne soittamisen vieroitusoireet ilmeisesti teettää. Oli kyllä kertakaikkisen hienoa nähdä, että näinkin kaukaa löytyy samanlainen musaskene ja ystävällisiä rujon näköisiä ihmisiä. Musiikkimaku yhdistää ihmisiä paksusta kielimuurista huolimatta. Eräskin paikallinen musadiggari yritti kaikkensa voidakseen keskustella kanssani thrash metalista englanniksi ja kävi ilmi, että jäbä luukuttaa myös Stonea ja Lost Societya! "I search the internet, man".

Oma jokapäiväinen musiikkivalioni on muutenkin alkanut normalisoitua. Jos kuukauden ajan kuuntelin eksessiivisesti Bob Marleyta, Gorillazia, rentouttavaa thai-hieronnan taustamusaa ja (luoja paratkoon) jopa konemusaa niin viime viikkoina punk, hardcore ja metalli ovat löytäneet tiensä soittolistalle uudestaan. Ei se henki mihinkään näytä katoavan vaikka ympäristö ja oma varallisuus suhteessa keskivertoon kansalaiseen muuttuisikin. Ongelmana on vain se, että soittamaan pitäisi päästä. Kun on soittanut rumpuja lähes päivittäin viimeiset seitsemän vuotta, kuuden viikon totaalinen tauko on pitkä aika. Ajattelin lääkitä soittoniksoja ostamalla akustisen kitaran alkavalla viikolla. Onpahan jotain järkevää ja kehittävää tekemistä viikonlopuille. Ens kesänä voi sitten rämpytellä Koskenrannassa ja tutkia tykkääkö tytöt enemmän vai vähemmän.

Valokuvaus on kyllä aika siistiä vaikkei omistakaan järkkäriä.

Jotkin muutkin asiat ovat palanneet ennalleen niin sanotun kuherruskuukauden ollessa lopuillaan. Ekan Bangkokissa viettämäni kuukauden aikana join ehkä yhteensä kaks kuppia kahvia, mutta nykyään aamukahvista on tullut uusvanha rutiini. Kauankohan menee, että pitää hankkia taas oma kahvinkeitin? Jostain kumman syystä käytin myös rannekelloa mutta aika hiostavalta se tuntuu, nyt kun miettii. Luulisin, että kaikki tämänkaltainen palautuminen johtuu kulttuuriin sopeutumisen seuraavasta vaiheesta ja olenkin tehnyt itsediagnoosin lievästä kulttuurishokista. Oireina on lähinnä yleistä masennusta ja vitutusta. Lähinnä syynä on kuitenkin Bangkokin kaaos (liekö sattumaa, että itsekin tekisi mieli liikkua juuri silloin kun rush hour on pahimmillaan?) ja koulu, joka vaatii täälläkin vähintään yhtä paljon työtä kuin Suomessa.

Syksyt ovat aina todella kummallisia aikoja enkä usko, että tämä vuosi tulisi olemaan poikkeus. Ympäristötekijät eivät ehkä ole niin ilmeisen masentavia kuin aikaisemmin, mutta kyllä täälläkin saa venailla rauhassa sateessa ja pimeässä kun bussi tai vastaava pääsi menemään nenän edestä. Aina ennen syksyn mukanaan tuoma ahdistus on heijastunut musiikkiin hyvinä biiseinä, mutta nyt ei ole bändiä jonka kanssa soittaa ja toteuttaa itseään. Onkin mielenkiintoista nähdä mitä tapahtuu, kun luovuus pitää purkaa jotenkin muuten. Tänä viikonloppuna Koh Sametin saarella innostuin harjoittelemaan valokuvausta ihan oikeasti ja säätämään valotusaikoja ja aukkoarvoja manuaalisesti. Ehkä akkari ja kamera muodostavat tämän syksyn survival kitin.

Kun tropiikissa sataa niin silloin myös sataa. Ei sillä etteikö se olis vaikuttavaa.

En halua sanoa kliseisesti, että lähdin Thaimaahan etsimään itseäni mutta kyllähän se vähän niin on. Ainakin kyse on omalta mukavuusalueelta poistumisesta ja ison oppimiskokemuksen hankkimisesta. Luulen, että tämän "reissun" jälkeen tietää vähän paremmin mitä elämältään haluaa koska tutut ympyrät eivät ole koko ajan läsnä aiheuttamassa illuusioita. Pelkästään uusiin, eri maalaisiin ihmisiin tutustuminen on avartavaa. Tarkkaillessa omia reaktioitaan erilaisiin ihmisiin oppii paljon itsestään ja pinttyneistä ajatusmalleistaan. Sitä tulee kyseenalaistettua itseään vieläkin enemmän kuin normaalisti ja mietittyä mikä on merkityksellistä ja mikä ei. Oli pohdinnan kohteena sitten oma koulutusala ja tulevaisuuden suunnitelmat tai maailman tilanne isommassa mittakaavassa, hämmennys ja se mystinen maailmantuska on valtavaa. Olen kuitenkin sitä mieltä, että soppaa pitää hämmentää jotta se kypsyy. Ja olen myös sitä mieltä, että siinä vaiheessa kun vertaa itseään soppaan on aika lopettaa lätinä ja painua nukkumaan.

Välillä on pakko paeta Bangkokista. Valitettavasti sinne on palattava takaisinkin.

Lopuksi on pakko tarjota vielä video siisteimmästä tapaamastani rumpalista. Tää kaveri kertoi soittavansa ämpäreitä ja metalliromua työkseen. En oo varma onko siisteintä ikinä vai surullista mutta kyllä se mut pysäytti ainakin vartiks sateeseen seisomaan ja ihmettelemään.